sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Se perinteinen juhannus.


Seitsemän vuotta sitten vietettiin ensimmäistä maalaisjuhannustamme yhdessä. Ennen lähtöä pyörähdettiin vielä poikaystävän isän vanhalla sinisellä Hiacella rautakaupassa hakemassa kahta eriväristä maalia, vaneria sekä erikokoisia pensseleitä, ja suurin osa juhannuksesta vietettiin sahaten ja nikkaroiden sydämenmuotoisia tienvarsikylttejä. Laskettiin, että niitä tarvittiin seitsemän, yhtä monta kuin oli käännöksiä kirkolta juhlapaikalle, ja maalattiin ne samalla beigen sävyllä, josta muutamaa kuukautta aiemmin olin askarrellut viitisenkymmentä kutsukorttia sekä pöytäkoristetta. Ensimmäisen maalikerroksen kuivuessa käytiin soutelemassa. Kun veneen tappia varten tarvittiin pala riepua, päätti poikaystävä uhrata vanhan paitansa, ja vasta sopivan palan saksittuaan se tajusi epähuomiossa leikanneensa hajalle lempipaitansa rinnuksen. Se veti sen paidan kuitenkin päälleen ennen lammelle lähtöä, poikaystäväni, ihan vain minua härnätäkseen, ja koko souturetken ajan nauroin niin, että lampi raikui.

Tuon vuoden jälkeen olemme viettäneet sitä yhtä Berliinin-kesää lukuun ottamatta jokaisen juhannuksen maalla, ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta, ennemminkin vähän puolivahingossa. Välillä on sivelty iholle aurinkovoidetta, välillä vedetty päälle ne jo joulunpyhiltä tutut toppatakit ja pipot, mutta aina on soudeltu, grillattu, istuttu puutarhakeinussa varpaat (tai kumpparit) nurmikossa, saunottu päivän päätteeksi puusaunassa ja fiilistelty yötöntä yötä. Ja aattona, joka kerta, on pakattu koriin nuotiomakkarat, poikaystävän ja myöhemmin miehen isän lemppari-Jaffa, sytykkeet ja sinappi ja sytytetty rannalle kokko. 

"Mä jotenkin vierastan tuota perinteinen-sanaa", totesi mies, kun perjantaina maalle ajaessamme ohitimme mainokset kirkonkylän perinteisestä toritapahtumasta. Mutta sellainen tämä juhannuskin kuitenkin taas oli, perinteinen nimittäin. Ja hyvä niin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti