tiistai 13. kesäkuuta 2017

Töistä, nörttilaseista ja kuusivuotiaan elämänasenteesta.


Hei, huomaatteko näissä kuvissa jotain uutta? Toukokuun alussa kävin nimittäin vihdoin optikolla ja laitoin tilaukseen ne himoitsemani nörttilasit, joita olin käynyt Instrussa sovittelemassa jo maaliskuusta asti. Vajaan viikon säätelyn ja totuttelun jälkeen lasit alkoivat tuntua ihan omilta, niin minulta - en voisi olla näihin tyytyväisempi. (Palvelua tosin en voi suosittella, sillä luvattu alle kahden viikon toimitusaika tarkoitti näiden lasien kohdalla melkein neljää viikkoa. Plaah, miten hidasta!)

Pari viikkoa sitten sain jotain muutakin uutta: edeltävällä viikolla olin kävellyt jälleen uuden koulun käytäviä etsien opettajainhuonetta, johon minut oli kutsuttu haastatteluun. Seuraavana maanantaina rehtori soitti ja toivotti tervetulleeksi töihin. Lopulta, koko kevään kestäneen stressin jälkeen, olin jopa niinkin onnellisessa asemassa, että sain valita kahden kivan koulun ja työpaikan välillä.

Aika tarkalleen kaksi vuotta sitten kirjoitin ajatuksia pätkätöistä, aina yhden ihanan työyhteisön hyvästelemisestä sekä siitä, miten turhauttavalta tuntuu, kun työ oppilaiden kanssa jää aina jotenkin kesken; juuri kun porukan on saanut näppeihinsä ja nähnyt, mikä milläkin ryhmällä toimii, joutuu laittamaan takaisin rullalle luokan seinälle ripustamansa julisteet, palauttamaan avaimen ja kirjoittamaan ohjeet jollekin muulle - puhumattakaan siitä, että aina kevään lopuksi joutuu hyvästelemään ihanat työkaverit, joiden kanssa on jaettu ilot ja surut mutta joista muutamassa kuukaudessa tulee vain naamoja Facebookissa. Silloin olin saanut töitä taas vuodeksi eteenpäin, toisen kaupungin kahdesta auki olleesta kieltenopettajan paikasta, mutta asian hehkuttaminen esimerkiksi Facebookissa tuntui jotenkin oudolta, nololtakin - koska edelleenkään en ollut saanut sitä vakituista eläkevirkaa, pelkästään paikan, jonka joutuisin seuraavan Suvivirren soitua hyvästelemään.

Vähän sama tapahtui tänä keväänä, joskin vielä voimakkaampana: ilmoitin kyllä heti työpaikasta miehen lisäksi sekä äidille että siskolle, mutta kenellekään muulle en osannut kertoa ollenkaan, en vaikka seuraavan lukuvuoden töiden varmistuminen olikin ihan huippujuttu ja valtava helpotus. Koko viikon juttelimme kyllä kaikesta muusta, vaihdoimme arkikuulumiset, tuskailimme, kuinka pitäisi ehtiä liikkua enemmän ja fiilistelimme niin tulevaa kesää kuin Twin Peaksin paluutakin, mutta uudesta työstäni en vain saanut sanottua mitään. Näin yhdeksän vuotta valmistumisen jälkeen, lähinnä vakituisissa viroissa jo vuosia olleiden ympäröimänä, ei tuntunut luontevalta hehkuttaa vuoden pätkää, vaikka siitä innoissani olinkin. Harmitti kyllä, sillä oikeasti minäkin olisin toivonut halauksia hiekkalaatikon laidalla, onnitteluja ja Facebook-tsemppejä - niin fiiliksissä olin - ja ystäväni tuntien olisin niitä varmasti myös saanut, jos olisin avannut suuni.

Ja sitten yhtäkkiä, sen viikon jälkeen, koko työpaikka-asia alkoi olla jotenkin old news - eikä kukaan edes tiennyt.

Lopulta kävi niin, että kuusivuotias kertoi: puistoon tullessamme se hihkaisi kaverinsa äidille, että Meidänpä äiti saikin töitä uudesta koulusta ja ihan koko vuodeksi. Minä, kuten vaatimattoman suomalaisen kuuluukin, toki yritin sitä hieman toppuutella ja vähätellä, mutta kieltämättä rupesi vähän hymyilyttämään, sillä tavalla vienosti ja vähän salaa toki. Sillä onhan se aika mahtavaa, että ensi vuonnakin saan opettaa yläkoululaisille sekä englannin relatiivipronomineja että ruotsin sanajärjestystä, yhdessä ja samassa paikassa syksystä kevääseen, ensivaikutelman perusteella tosi kivassa koulussa huipputyyppien ympäröimänä ja varmasti keväällä taas yhtä ystäväporukkaa rikkaampana.

Suunnittelin ensin, että kirjoitan teille aika monessa muussakin blogissa taas nähdyn kesäloman bucket listin, mutta päätin sitten, että tänä vuonna siihen tulee vain yksi kohta: tänä kesänä elän vähän enemmän niin kuin kuusivuotias. Tiedättehän, niin että Iltaruuaksi on makaronilaatikkoa tarkoittaa samaa kuin Jes-jes-lempiruokapäivä, tuhatjalkaisen näkeminen nostaa tunnelman heti kattoon ja vuoden työpätkää voi hehkuttaa missä seurassa tahansa. Koska niin, voihan sitä.

4 kommenttia:

  1. Onnea työpaikan johdosta toivottelee Hannun ja Kallen mummi.

    VastaaPoista
  2. Kivat työkaverit saat ensi talveksi ;-)! Ja minusta sinun kannattaa hyödyntää kokemuksesi monista kouluista. Et jää jumiin samoihin tapoihin vaan opit aina uutta ja tuot uuteen paikkaan omat, uudet ideasi. Onnea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, siltä vaikuttaa ;). Ja totta tuokin, että muutaman vuoden kuluttua olen jo opettanut varmasti niin jokaista Jyväskylässä käytössä olevaa kielten kirjasarjaa kuin kirjattomia kielten kurssejakin. (Vaikka oikeasti haaveilisin juuri tuosta jumiutumisesta ja siitä, että vihdoin löytäisi sen oman paikkansa, josta ei ikinä tarvitsisi lähteä, jos ei itse halua.)

      Poista