perjantai 21. heinäkuuta 2017

Sisäisestä vihapuheesta, kehuista ja uuden ajattelutavan opettelemisesta.


Viime viikolla törmäsin Kolmistaan-blogissa erityisen hyvään postaukseen, jota jäin pohtimaan useammaksi päiväksi. Ällö, ruma ja tyhmä minä. Eli sisäisen vihapuheen anatomia! -tekstissä Karoliina kirjoitti itseensä kohdistuvasta vihapuheesta ja tyytymättömyydestä sekä siitä, kuinka itsestään rumasti puhumisesta on tullut niin jokapäiväistä, ettei siihen tule edes kiinnitettyä sen suurempaa huomiota. Tehdäkseen oman sisäisen vihapuheensa konkreettiseksi Karoliina päätti kirjata kännykän muistioon asioita, joita päivän aikana itsestään ajatteli. Illalla puhelimen muistista löytyi pitkä lista rumia ja typeriä asioita ihmisestä, joka ei vaikuttanut välittävän itsestään yhtään.

Minun ei sellaista edes tarvinnut tehdä. Jo ennen puoltapäivää olen takuulla saanut kuulla olevani ainakin typerä  ja ruma lehmä, laiska paska ja täysi nolla. Joka päivä. Ja itseltäni.

Luin jokin aika sitten tekstin, jossa pohdittiin, kuinka masennuksesta kerrotaan julkisesti yleensä vasta siinä vaiheessa, kun se on jo selätetty, takanapäin, ja että lehtiin aiheesta kirjoitetaan pelkästään tarinoita, joissa on jonkinlainen loppu. Ihan samalla tavalla sisäisestä vihapuheesta ja itsekritiikistä kertovissa jutuissa, artikkeleissa tai blogiteksteissä tuntuu olevan aina se mutta. Mutta sitten täytin kolmekymmentä eikä huono hiuspäivä tai jenkkakahvat enää yhtäkkiä stressanneet yhtään. Mutta kun tulin äidiksi, opin myös armollisuutta itseäni ja kehoani kohtaan. Mutta nykyään osaan arvostaa itseänikin, unohtaa ulkonäön kipukohdat, tiedän että kelpaan. Oikeastaan Karoliinan juttu oli ensimmäinen aiheesta lukemani teksti ilman selkeää loppua - vaikka siinäkin muutos oli jo alkanut. Ehkä juuri siksi, kaikkien selviytymistarinoiden keskellä, on erityisen turhauttavaa huomata, kuinka itse vasta ja vielä opettelen: liian usein, edelleen ja vielä tämänikäisenäkin puhun itselleni ja itsestäni yhtä rumasti kuin kaksikymmentä vuotta vanhan päiväkirjani sivuilla ja että vasta viime vuosina, ihan tietoisesti ja kovalla vaivalla, olen opetellut vastaamaan kohteliaisuuksiin vähättelyn sijaan "kiitos".

Yletön itsekritiikki on tosi surullista myös siksi, että oikeasti olen ihminen, joka huomaa aina ystävän kivan paidan tai uuden kampauksen, saattaa ihan spontaanisti kehua bussissa myös täysin tuntemattoman naisen kesämekkoa ja kertoo rakastavansa ihan päivittäin. Sitä samaa haluan opettaa pojillenikin: toisten huomioimista ihan tavallisessa arjessa, empatiaa ja kivoja sanoja - myös itselleen.

"Olet nätti kuin mikä ja onnesi ansainnut", viestitin joku päivä sitten ystävälleni. Osaisinpa joskus ajatella samoin myös itsestäni.

4 kommenttia:

  1. Tämä on kyllä tosi tärkeä aihe. Vaikka puhun läheisilleni nätisti, tietenkin, niin miksi se sama on niin vaikea tehdä itselle? Mutta opetteluahan se vaatii, että kunnioittaa itseään ja antaa armoa itselleen. Ja kehuu sitten vaikka väkisin, jos muuten on vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omaa sisäistä puhetta miettiessä onkin nimenomaan aika pysäyttäväää huomata käyttävänsä itsestään ilmauksia, joita en ikinä missään tilanteessa käyttäisi ystävistäni - tai kenestäkään muustakaan ylipäätään.

      Itseni kehumiseen en vielä kyllä pysty - muuten kuin työhaastatteluissa - mutta muuten olen yrittänyt olla itseeni tyytyväinen ihan pienistäkin onnistumisista, kuten siitä, että olen jaksanut juosta kolmen vartin lenkin tai saanut hiukset laitettua erityisen nätisti.

      Poista
  2. Sisäinen vihapuhe. Melkein jo siitä pääsin irti, kun sain upean työuran ja kaksi ihanaa lasta. Mutta kun olen lihonnut liikaa enkä ole tyytyväinen vartalooni, niin vihapuhetta ja itse aiheutettua pahan olon tunnettaa riittää kyllä. Sain siis kaiken, upean uran ja perheen, mutta vartaloni ei ole sellainen kuin pitäisi. Tajuan itsekin kuinka naurettava olen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naurettavaa, mutta niin älyttömän tuttua, valitettavasti. Ja toihan siinä nimenomaan onkin, että vaikka ajattelutapojen naurettavuuden tai väryyden kyllä ymmärtääkin, niin niiden muuttaminen onkin sitten jo ihan toinen juttu.

      Myös mulla itsekritiikki kumpuaa pitkälti vartalosta, joka ei viime vuosina ole toiminut niin kuin olisi pitänyt: sitä on leikelty ja revitty, se ei tullut raskaaksi silloin kun toivon ja sitten myöhemmin se yllättäen käynnisti synnytyksen ihan liian aikaisin eikä se nykyään ei taivu puolimaratonille ja liian harvoin lenkillekään. Mutta toki jos kroppa alkaisikin yhtäkkiä toimia täydellisesti, keksisin varmasti uuden kipukohdan ja kritiikinkohteen. Tyhmä tämä ihmismieli!

      Poista