perjantai 28. heinäkuuta 2017

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

"Minä en näe sinua, minulta on otettu silmät pois. Oli kolme syytä elää ja sinä olit niistä yksi ja niitä kahta muuta ei koskaan ollutkaan. Sinun tuolisi on tyhjä, minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi kanssa, koska ne ovat ainoat pesemättömät jäljellä sinusta, kaikki muu on pesty niin kuin sinun ruumiisi, pesty sinut pois, ja vanhoista puvuista, joita kaappi roikuttaa sisällään, on sinun tuoksusi kulunut jo ja vaihtunut kaapin tuoksuun. Minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi ja pyjamasi kanssa, ja jos ei ole kolmea, sen yhden poisottaminen vie aivan kaiken."


Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (2106)
Atena, 342 sivua.


Kirjoja, jotka olen alun perin lainannut vain ja ainoastaan kauniin nimen perusteella: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Kunpa joku odottaisi minua jossain. Niin ja nyt myös: Kolme syytä elää.

Nuoruudessaan kotirouva Helmiä ja tämän konttorinjohtajamiehen sihteeriä Kerttua yhdisti yksi asia: Helmin mies Lauri, jota molemmat naiset rakastivat. Kun Kerttu sitten melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin, vanhentuneena mutta silti jollain oudolla tavalla edelleen samana, istahtaa yllättäen kahvilassa Helmin pöytään, joutuvat naiset kohtaamaan asiat, joita he 50-luvulla oppivat katsomaan ohi.

"Menin pesemään kädet. Vihreä Palmolive tuoksui samalta kuin aina ennenkin. Pesin käsistä pois aseman odotushallin ja Volvon ratin ja järvenrannan ja metsät ja pellot ja tienvarret ja etusormessa olevan kuivuneen veritahran, kunnes ne olivat varmasti puhtaat. Samalla katselin peilistä itseäni. Miltä näytti nainen, jonka aviomies on rakastunut toiseen.
     Ei miltään."

Helmin ja Kertun kahdessa eri ajassa ja kahdella eri äänellä kerrotun tarinan ohella seurataan saman kerrostalon toisessa asunnossa asuvan Tomin kipuilua avioeron ja viikonloppuisyyden keskellä, mutta ainakin minulle Tomin osuus kirjassa jää jotenkin irralliseksi, ontoksi. 

Kolme syytä elää on helsinkiläisen Tiina Lifländerin esikoisromaani. Se on osa-aikainen aikamatka 50-luvulle, viipyilevä, hauras, vähäeleinen ja sinisävyinen tarina rohkeudesta ja pelkuruudesta, yksinäisyydestä ja ylpeydestä. Siinä on vähän Tommi Kinnusta ja pikkuisen enemmän Inka Nousiaista ja Laura Lähteenmäkeä mutta ennen kaikkea olohuoneessa kiliseviä neulepuikkoja, harvemmin kuin kerran vuodessa käyviä aikuisia lapsia ja Kotilieden ohjeella leivottuja kuumia voileipiä, jotka haluaisi jakaa jonkun kanssa. Mikään pakkolukeahetiloppuun-kirja tämä ei sen sijaan ole; ennemminkin kirjan tunnelmaa ja haikeutta haluaa maistella vähän kerrallaan, joka sivusta kunnolla nauttien. Jos jotain kirjaa voisi suositella pimeneviin syysiltoihin, niin ehdottomasti tätä.

Mutta sitten toisaalta, lopuksi. Kirjoja, joiden viimeisten sivujen viimeisten lauseiden jälkeen on tullut tunne, että eihän tämä nyt oikeasti voi tähän loppua, ei näin: Rakas Poona, Varoitus ja Anna minun rakastaa enemmän. Niin ja nyt myös: Kolme syytä elää.

"Joku voisi miettiä, että eikö minussa ollut yhtään ylpeyttä, mutta en ajatellut sitä enää niin, en ollut ajatellut pitkään aikaan. Olin Volvon ratissa ymmärtänyt, että oli vaihtoehtoja ja minun tarvitsi vain valita. Oli vaihtoehtoja ja niitä vaihtoehtoja, jotka eivät olleet vaihtoehtoja."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti