perjantai 7. heinäkuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

"En jaksa estää, kun hän kiskaisee naamarin kasvoiltaan. Rakastan sinua kaikilla mahdollisilla tavoilla, hän puuskahtaa yhdellä henkäisyllä. Sairaanhoitaja säntää paikalle ja sanoo: Onko kaikki hyvin? Karin näyttää peukkua. Et saa ottaa happinaamaria pois, sairaanhoitaja sanoo. Hän tietää kyllä, vastaan." 

 
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv, 2015. suom. Outi Menna)
S & S, 325 sivua.


En tiedä, johtuuko se äitiydestä vai iästä vai molemmista, mutta viime vuosina olen pystynyt lukemaan yhä huonommin kirjoja, joissa lapsiin kohdistuu minkäänlaista raakuutta tai väkivaltaa. Samuel Björkin Minä matkustan yksin vielä meni, Kristina Ohlssonin Nukketalo alkoi olla ihan siinä ja rajalla ja Erik Axel Sundin dekkarit ovat jo liikaa; vaikka lopulta luinkin koko Varistyttö-trilogian, ei lukukokemus millään mittapuulla ollut yhtään miellyttävä nimenomaan kirjassa lapsiin kohdistuvan väkivallan, jopa sadismin, takia.

Mutta jos siedän lapsia jännityskirjojan uhreina nykyään huonosti, niin yhtä teemaa en pysty lukemaan enää ollenkaan: kirjat, joissa joko lapsi menettää vanhempansa tai vanhemmat lapsensa, saavat minun puolestani jäädä kirjaston hyllyyn. Siksi onkin oikeastaan pieni ihme, että ylipäätään kiikutin kirjastosta kotiin Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -kirjan. Ehkä se oli kuitenkin kirjan takakansi, joka sai minut poikkeamaan tavoistani, tai ehkä ajatus siitä, ettei runoilijan kynästä tuleva teksti voi rankasta aiheesta huolimatta olla liian raadollista. Tai sitten pelkkä sattuma.

Tomin ja Karinin esikoisen laskettuun aikaan on enää seitsemän viikkoa, kun Karin yllättäen sairastuu. Influenssaepäily muuttuu muutamassa päivässä akuutiksi leukemiaksi, ja vauva syntyy hätäsektiolla raskausviikolla kolmekymmentäkolme. Livia, ehtii Karin kuiskata Tomille ennen nukutusta, ja Livia tytöstä tulee. Viikon ajan Tom kulkee sairaalassa teho-osastolta vastasyntyneiden osastolle, elämän ja kuoleman välillä, kuljettaen äidin tuoksua tyttärelleen ja tyttären tuoksua avovaimolleen. Karin ei kuitenkaan koskaan herää näkemään tytärtään: hän kuolee sairaalassa viikko Livian syntymän jälkeen.

Joka hetki olemme yhä elossa on aiemmin runoilijana tunnetuksi tulleen Tom Malmqvistin omaelämäkerrallinen kirja vuodesta, jolloin hänestä tuli isä mutta jolloin hän myös, täysin yllättäen, menetti elämänkumppaninsa.

"Livia herää auringonnousuun, minä olen hänelle Isä, hän huutaa minua taas eikä minulla ole aikaa murehtia tai edes tuntea mitään. Sinun laillasi hän huomaa kaikki elämän pikkuasiat, värispektrin öljylammikossa, karviaispunkin oksalla, naarmun minun kyynärpäässäni, hämähäkinseitin kristallikruunussa, jopa ruosteisessa korkissa on hänen silmissään jotain taianomaista. Hän tietää, että valokuvat sinusta ovat arvokkaita, ne joita pidän sänkyni vieressä ja joille toivotan hyvää huomenta ja hyvää yötä, hän taputtaa niitä, ja olen opetellut sanomaan: Muruseni, isä ei ole surullinen mistään mitä sinä olet tehnyt."

Jos odotin runoilijalta lyyristä, kuvailevaa kerrontaa, en olisi voinut olla enemmän väärässä: tekstistä kun oli riisuttu kaikki ylimääräinen, turha, ja jäljellä on enää ääni, jonka kautta tapahtumat kerrotaan jopa kliinisen viileästi; isojen tunnemyrskyjen ja voimasanojen sijaan Malmquistin kirjan juju on pelkistetty kertomus siitä, mitä oli ja kuinka. Oikeastaan Joka hetki olemme yhä elossa on selviytymiskertomus kaikkein raadollisimmillaan, epätoivoisen ihmisen epätoivoinen yritys tehdä sanoilla kaaoksesta järjestystä itselleen ja muille. Teksti hyppii ajasta ja paikasta toiseen, unohtaa turhat  kappalejaot, luvut ja lainausmerkit ja upottaa repliikit kerrontaan - heti ensimmäiseltä sivulta tuntuu, että on tullut imaistuksi Tomin pään sisälle, tapahtumien keskelle.

Pakko myöntää, että ajoittain meinasin vaipua Tom Malmquistin mukana epätoivoon - siksi kirja piti lukea vähän kerrassaan. Mutta lopussa, silti ja kaikesta huolimatta, on kuitenkin toivoa: vaikka pahin tapahtuisi, valitsee elämän ja kuoleman välillä seilatessaankin lopulta elämän.

"Sinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti