keskiviikko 23. elokuuta 2017

Claire Mackintosh: Annoin sinun mennä

 "Nainen nojautuu eteenpäin lämmittääkseen poikaa omalla kehollaan, avaa takkinsa peittääkseen heidät molemmat, ja takin liepeet imevät tiellä olevaa vettä. Hän suukottaa poikaa ja anelee tätä heräämään. Heidät ympäröinyt keltainen valo kutistuu kapeaksi juovaksi: auto peruuttaa kadulla. Moottori varoittavasti ulvahtaen auto peruuttaa ja kääntyy vaivalloisesti ympäri kapealla kadulla ja naarmuttaa kiireessä yhtä kadun varressa kasvavaa vuorivaahteraa.
     Sitten on pimeää."


Claire Mackintosh: Annoin sinun mennä (I let you go, 2014. suom. Päivi Pouttu-Delière)
Gummerus, 418 sivua. 


Sinä marraskuisena iltana, jona äiti ihan vain sekunniksi päästää irti viisivuotiaan Jacobin villalapasesta, on sumuista, sateista ja pimeää. Vain muutaman sadan metrin päässä näkyy punatiilisen kotitalon valot - ihan kohta he kaatavat lasiin maitoa, katsovat televisiota ja syövät kalapuikkoja iltaruuaksi. Yhtäkkiä jostain pimeydestä ilmestyy auto ja kaikki on ohi silmänräpäyksessä. Jacobin ruumiin luokse rynnätessään näkyvät enää takavalot auton kiihdyttäessä pois paikalta. 

"Millainen kuski jättää lapsen kuolemaan kadulle, pysähtymättä, yrittämättä auttaa?" kyselee rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen. Viikkojen tutkimuksista huolimatta he huomaavat kuitenkin ajautuvansa umpikujaan, ja lopulta liikennepakotutkinta päätetään sulkea. 

Samaan aikaan poikansa menettänyt Jenna Gray pakkaa mukaansa koko entisen elämänsä, hyppää bussiin ja päätyy lopulta Walesiin, syrjäiseen Penfachin kylään, jossa aallot iskevät karuihin kallioihin ja rannan hiekkaan voi kirjoittaa viestejä vuoroveden vietäviksi. Mutta vaikka hän kuinka yrittää jättää menneisyytensä taakseen, ei muisto sateisesta marraskuun illasta jätä häntä rauhaan. 

Viime kuussa kirjoitin, kuinka viime aikoina on tuntunut vähän turhan raskaalta lukea kirjoja lapsensa menettäneistä äideistä tai äidittömistä lapsista. Claire Macintoshin Annoin sinun mennä on kuitenkin lopulta ihan jotain muuta kuin mitä takakansi ja kirjan ensimmäinen puolikas antavat ymmärtää.

"Väsymys ottaa minusta vallan, ja käperryn palloksi, kiedon käsivarret polvieni ympärille ja paina kasvoni farkkujen karkeaa denimkangasta vasten. Vaikka tiedän sen tulevan, tunteiden hyöky valtaa minut ja purkautuu ilmoille sellaisella voimalla, että pystyn hädin tuskin hengittämään. Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se onkin riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan  pysty antamaan sitä itselleni anteeksi."

Annoin sinun mennä on vähän kuin sekoitus Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä, Paula Hawkinsin bestsellereitä ja viime vuoden dekkaritapausta Jääkaksosia: jos pidit näistä kirjoista, ihastut varmasti myös Claire Macintoshiin. Aika moni tuntuu ihastuneenkin; yksistään Briteissä kirjaa on myyty yli 600 000 kappaletta ja suomeksi ilmestyttyään Annoin sinun mennä on puhuttanut blogeissa ja lehdissä ja kerännyt kirjastoihin ihan uskomattomat varausjonot

Macintoshin trillerin keskeisintä juonenkäännettä on kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen nerokkaimmista ja ainakin minut se onnistui yllättämään täysin. Jalat alta -käänteen jälkeen Macintosh sortuu kuitenkin sen verran moneen dekkarikliseeseen, ennalta-arvattavuuteen sekä epäuskottavaan juonenkäänteeseen, että aivan täyden kympin dekkariksi Annoin sinun mennä ei yllä. Mutta onneksi kasi puolikin on ihan hyvä arvosana. 

2 kommenttia:

  1. Voi ei, ensin ajattelin etten pysty lukemaan tätä. Että vaikuttaa liian raskaalta. Mutta nyt sait kyllä mielenkiintoni heräämään!

    Dekkarit eivät ole ominta genreäni (paitsi leffoissa), mutta tämä täytyy lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kirjan aihe ei välttämättä ole sieltä kevyemmästä päästä, vaikka sisältö onkin jotain ihan muuta mitä takakansi lupaa. Suosittelen silti lukemaan, sillä perusdekkariin verrattuna tässä on paljon enemmän draamaa ja tämä jos mikä on kirja, joka tekisi mieli hotkaista kerralla ;).

      Poista