lauantai 23. syyskuuta 2017

Camilla Läckberg: Noita

"Oli mahdotonta tietää, millaiseksi tytön elämä olisi muodostunut. Kuka hänestä olisi tullut. Mitä hän olisi tehnyt työkseen, ketä hän olisi rakastanut ja surrut, kenet hän olisi menettänyt, mitä hän olisi saavuttanut. Olisiko hän saanut lapsia, ja jos olisi, niin millaisia ja kuinka monta. Sitäkään ei voinut kuvitella, miltä hän olisi näyttänyt aikuisena naisena. Neljän vuoden iässä mikään ei ole valmista. Silmien väri vaihteli sinisestä vihreään, hiukset, jotka olivat syntyessä olleet tummat, olivat nyt vaaleat, mutta niissä erottui häivähdys punaista, joten väri olisi saattanut vielä muuttua. Erityisen vaikeaksi arvioimisen teki se, että hän makasi lammen pohjassa kasvot alaspäin. Takaraivon peitti paksu kerros hyytynyttä verta. Vaalean sävyn erotti ainoastaan vedessä leijailevista hiustenlatvoista."


Camilla Läckberg: Noita (Häxan, 2017; suom. Outi Menna)
Gummerus, 687 sivua. 


Viime vuosina olen käyttänyt häikäilemättömästi hyödykseni ruotsin kielen yliopisto-opintojani aina Camilla Läckbergin uuden dekkarin ilmestyessä: sen sijaan, että jonottaisin kirjan suomenkielistä käännöstä kirjastosta kuukausikaupalla, olen aina hakenut uutuuden alkuperäiskelisenä, yleensä ihan tuoreeltaan. Niin nytkin: kun Noidassa oli elokuun alussa varauksia yhteensä 99 kappaletta, noukin Häxanin mukaani ihan tavallisella tiistai-illan kirjastoreissulla. Kirjaa joku viikko myöhemmin uusiessani kävi kuitenkin ilmi, että joku muukin ruotsintaitoinen dekkarifani oli tajunnut sen, minkä minä jo useampi kirja sitten: Häxaniin oli tullut ensimmäinen varaus. Koska itse olin vasta sivulla 66, oli pakko luovuttaa ja palauttaa kirja kirjastoon. 

Koukuttavan dekkarin tunnistaa kuitenkin siitä, että se on pakko lukea loppuun niin pian kuin mahdollista. Niinpä ruotsinkielisen version palautettuani pyörsin päätökseni kirjojenostolakosta ja ostin Noidan itselleni. Lopulta olin kuitenkin odottanut Fjällbackan uusinta murhaa niin kauan, että melkein sadan ihmisen jono sen ratkaisemiseksi tuntui auttamatta liian pitkältä.

Kun nelivuotias Linnea katoaa kotitilaltaan, nostaa tapaus fjällbackalaisten mieliin kolmekymmentä vuotta sitten tismalleen samalta tilalta kadonneen nelivuotiaan Stellan, joka myöhemmin löytyi läheisestä metsästä murhattuna. Tuolloin sieppauksesta ja taposta tuomittiin kaksi teinityttöä, joista toinen, nykyään kuuluisa näyttelijä Marie Wall, on kuin sattumalta juuri palannut takaisin Fjällbackaan kuvaamaan uusinta elokuvaansa. Mutta Fjällbackassa ei ole ennenkään uskottu sattumiin, eihän?

"Pienessä lammessa erottui paljain silmin vain puunrunko - tuuli tai salama oli varmaan kaatanut sen joskus monta vuotta sitten. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että puun juuret olivat edelleen osittain kiinni maassa. Hän astui rungolle varovasti. Vieläkään ei näkynyt mitään. Pelkkää vettä. Hän käänsi katseensa hitaasti kohti omia jalkojaan. Silloin hän näki hiukset. Punaiset hiukset, jotka huljuivat sameassa vedessä kuin meriheinä."

Jälleen kerran liikutaan läckbergiläiseen tyyliin nykyhetken ohella menneisyydessä: Linnean katoamisen lisäksi seurataan sekä Stellan tapausta 80-luvulla että 1600-luvun noitavainoja. Muuten Läckbergin kymmenes dekkari on edeltäjiään selvästi synkempi, ja sen teemoja ovat ennakkoluulot ja erilaisuus sekä vainoajat ja vainotut - samalla, tutulla vieraan pelolla on tuhoisat seuraukset, oli aika mikä tahansa.

Toisaalta Noita on takuuvarmaa Läckbergiä myös siinä mielessä, että dialogi on paikoin kömpelöä ja naiivia, henkilöhahmot kirjasta toiseen yhtä kliseisiä sekä näiden yksityiselämien käänteet niin ennalta arvattavia, että välillä tekisi mieli muuttua yhdeksi isoksi facepalmiksi. Mutta silti, kummallista kyllä, Läckberg vaan toimii, juuri tällaisena: kun kirjan on saanut käteensä, tekisi heti mieli selvittää murha ja tietää, pääseekö se söpö, liian nuorena leskeksi jäänyt punatukkainen poliisi treffeille sen leikkipuistossa sattumalta tapaamansa naisen kanssa. Näistä ensimmäisestä en kerro sen enempää, mutta tuskin spoilaan kovinkaan paljoa, jos sanon, että pääsee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti