keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

"Sitten valot sammuivat, ja he olivat taas pimeässä.
    Yasmin näki taustapeilissä kaksi pientä sinistä kuuta. Hän luuli ensin niitä optiseksi harhaksi, sillä eihän se voinut olla totta. Eihän mies enää voinut seurata häntä.
     Siniset ajovalot loistivat kirkkaina heidän takanaan."


Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet (The Quality of silence, 2015; suom. Outi Järvinen)
Gummerus, 326 sivua.


Rosamund Luptonin uusin trilleri sijoittuu keskelle lunta ja jäätä. Korjatakseen rakoilevan avioliittonsa Yasmin matkustaa kymmenvuotiaan Ruby-tyttärensä kanssa maapallon toiselle puolelle, Alaskaan, tapaamaan sinne luontokuvausmatkalle lähtenyttä miestään Mattia. Iloisesta jälleennäkemisestä tulee kuitenkin jotain ihan muuta, kun Fairbanksin lentoasemalla Yasminia ja Rubya odottaa isän ja aviomiehen sijaan suru-uutinen: luontokuvaaja Matt Alfredsonin uskotaan kuolleen pienessä Anaktuen inuiittikylässä riehuneessa rajussa tulipalossa. Kahdenkymmenenkahden asukkaan kylän tuhoutuneista raunioista on löytynyt kaksikymmentäkolme ruumista sekä Mattin puhelin ja vihkisormus.

Huolimatta poliisin vakuutteluista tai todisteista Yasmin on varma, että Matt on edelleen elossa ja odottaa apua, yksin, lähestyvän lumimyrskyn armoilla, Alaskan loputtomassa pimeydessä. Koska kukaan muu ei tuulten koko ajan voimistuessa enää suostu viemään heitä Anaktueen, Yasmin ja kuuro Ruby aloittavat hiljaisen matkansa halki Alaskan loputtoman lumen ja jään, kahdestaan.

Mutta juuri kun pimeys Yasminin ja Rubyn ympärillä alkaa olla kaikista syvintä, ilmestyy heidän peruutuspeliinsä siniset ajovalot: joku seuraa heitä omalla rekallaan. 

Ja sitten Rubyn sähköpostiin kilahtaa ensimmäinen valokuva kuolleesta eläimestä.

"Hän suuntasi lampun poispäin rekasta kohti pimeyttä. Taivas, maa ja lumi olivat sulautuneet yhdeksi vieraaksi, äärettömäksi kaikkeudeksi. Hän ajatteli, että juuri tältä näytti suru: tämä oli ollut hänen mielenmaisemansa äidin kuoleman jälkeen, loputon, rikkumaton yksinäisyys.
     Jossain tuolla oli Matt."

Hiljaisuuteen hävinneet ei oikein missään vaiheessa paljasta todellista luontoaan, sitä onko oikeasti lintu vai kala: toisaalta kirja on vangitseva, jopa taianomainen kuvaus luonnosta, Alaskan hiljaisuudesta ja pimeydestä sekä kuuroudesta, toisaalta se taas on vähän liian chick litiä ja laskelmoivaa draamaa, jossa erityisesti loppuratkaisu on ennalta-arvattavuudessaan melkoinen pettymys. Ihan yhtä vaikeaa tuntuu olla päättää, onko kirja lopulta trilleriä, jännäriä vai draamaa, sillä jännäriksi Luptonin tuorein on ehkä aavistuksen liian hidastempoinen ja tyylipuhtaaksi trilleriksi liikaa ihmissuhdedraamaa ja luontokuvausta. Toisaalta onneksi ei tarvitse päättääkään.

Rosamund Lupton ponnahti muutama vuosi sitten kuuluisuuteen kirjallaan Sisar, josta tuli huikea myyntimenestys ympäri maailmaa. Ihan esikoisensa tasolle Lupton ei tällä kirjalla pääse, mutta syksyn hämärtyviin koti-iltoihin Hiljaisuuteen hävinneet sopii kyllä enemmän kuin hyvin.

2 kommenttia:

  1. Tykkäsin kovasti tästä jännäristä ja myös Sisaresta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisar oli kyllä oikeasti koukuttava ja yllättävä - ja ehkä tämäkin olisi tuntunut paremmalta, jos en olisi jo alun perin asennoitunut odottamaan samanlaista, nopeatempoista trilleriä.

      Poista