torstai 5. lokakuuta 2017

Totuus kuvan takaa x 15.

Viime viikolla törmäsin muutamassa blogissa postaukseen valmiiden kuvien taakse jääneistä, kertomatta jätetyistä asioista. Aamukahvilla-blogissa pohdittiin pidempääkin niin kuvien muokkausta kuin todellisuuden suodattamistakin. Vaikka itse muokkaan kuvia todella vähän - kiitos laiskuuden ja toisaalta ihan rehellisen taitamattomuudenkin -, rajaan kameran ulkopuolelle kuitenkin sekä sen eteisen nurkkaan unohtuneen Prisman muovikassin kuin oman hätänutturankin. Silti en koe valehtelevani tai esittäväni elämäämme blogissa jotenkin todellista kovin paljon ruusuisemmassa valossa. Toisaalta monen kuvan taakse jää kuitenkin usein tarina, jota en sillä hetkellä syystä tai toisesta kerro. Tässä niistä viisitoista.


Ensimmäisenä iltanamme Roomassa katselimme hotellihuoneen ikkunasta tätä näkymää. Kattiloiden kolinasta ja äänekkäistä naurunremakoista päätellen viereisessä kerrostalossa perheet vasta aloittelivat illallisen valmistusta, mutta me, kello viideltä syömään tottuneet suomalaiset, olimme jo laittautumassa nukkumaan.


Torstaista asti olimme miettineet, mitä tehdä sunnuntaisten ristiäisten kanssa. Lauantaina peruimme kirkon, kukat ja kakut, mutta päätimme pitää juhlat kaikesta huolimatta. Vähän ennen kuin pappi tuli kitaroineen, vedimme päälle juhlavaatteet ja minä kasvoille hymyn. Jaoin kuvan Facebookissa vasta vähän myöhemmin, sitten kun olimme päässeet sairaalasta kotiin.


Korjattavana oli iso pino kokeita ja joulutodistusten numerotkin olisi pitänyt miettiä, mutta sunnuntaina halusin kuitenkin mieluummin kuorruttaa piparkakkukaupungin. Kokeet korjasin sitten yöllä, sen Facebookiin tekemäni rennon piparinkuorrutuspäivityksen jälkeen.



Tätä kuvaa varten jonotimme kymmenisen minuuttia, sillä aika moni muukin turisti halusi ikuistaa itsensä suutelemassa Brezhnevin ja Honeckerin edessä, ja luultavasti pääsimme myös vähintään muutaman tuntemattoman matkaajan muistikortille.



Noin minuutti tämän kuvan jälkeen nelivuotias oksensi välipalansa virtahepoaltaan eteen ja lähdimme sen jälkeen vauhdilla kotiin. Sen illan podimme Augustrassella vatsatautia, joka ei lopulta onneksi tarttunut meihin muihin.


Äitienpäivänä satoi. Söimme kotona brunssin, tappelimme pukemisesta ja kurahousuista ja tunsin itseni taas kerran maailman huonoimmaksi äidiksi, mutta kun otimme kuvan Hippoksen pesisstadionin takana, olimme taas kolmevuotiaan kanssa ylimmät ystävät.


Tätä kuvaa en käsitellyt millään tavalla: vesi ystävien kotirannassa Mikkelissä yhtenä heinäkuun päivänä vaan oikeasti oli näin kirkas ja pilvet valkoisia.


Kolmevuotias nappasi Rooman-matkaltamme mukaansa vesirokon, joten kun sisko parin viikon päästä tästä tuli kylään, vietimme paljon aikaa sisätiloissa ja etenkin tässä lastenhuoneessa, ja oli hyvin aikaa keskittyä esimerkiksi varpaankynsien lakkaamiseen.


Olimme kolmevuotiaan kanssa kahdestaan lounaalla Piccadilly Circusin Pizza Hutissa ja käänsin hetkeksi selkäni ottaakseni omenanpalasia ja tomaatteja pojan lautaselle. Koskaan aiemmin en ollut säikähtänyt niin paljon kuin silloin, kun poikaa ei sekunnin päästä enää näkynytkään pöydässä. Mutta sieltähän se onneksi pian löytyi, pizzatiskiltä, ja loppureissulla en sitten kääntänyt selkääni enää kertaakaan.


Kesken vaatteiden hypistelyn ystäväni nosti yllättäen pikkuisen poikansa syliini, jotta saisi sovitettua itselleen uutta mekkoa. Vauva sylissä ja sydän kurkussa mietin, että olisi kai kuitenkin aiemmin pitänyt kertoa, että meilläkin oli toivottu pikkusisarusta jo jonkin aikaa.


Noin minuutti kuvan ottamisen jälkeen Pikkuveli kääntyi ja veti alas takanaan ikkunalaudalla olevan orkidean. Seuraava vartti kuluikin sitten keittiötä ja lasta siivotessa. Ehdin kuitenkin saada mieleiseni kuvan lastenkirjavinkkaukseen.


Kaksi päivää HopLopin-reissun jälkeen meille kotiutui vuoden ensimmäinen norovirus.


Se pyysi aamupuuron jälkeen vielä paahtoleivän, jonka päälle tulisi juustoa ja kurkkua. Aamun piirrettyjä katsellessa se jo pitkään heilunut hammas sitten vihdoin irtosi.


Helsingissä satoi ja Forumin aulassa pohdimme, jäämmekö syömään sinne vai kastelemmeko jalkamme ja lähdemme ulos. Lopulta päädyimme jälkimmäiseen. Nauhgty Brgrissa Lönnrotinkadulla ripustimme ensimmäiseksi märät takit ja sateenvarjot kuivumaan, mutta onneksi paikan burgerit ja bataattiranskalaiset olivat pienen kastumisen arvoisia. Sadetta en maininnut, kun päivitin burgerikuvan Facebookiin.


En halunnut tehdä saksankielistä raskaustestiä - ja toisaalta ei tarvinnutkaan, sillä jollain tasolla jo tiesin: kun matkustin paikallisjunalla päiväksi Sachsenhausenin keskitysleirille, en lopulta ollutkaan ihan yksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti