torstai 9. marraskuuta 2017

Anna Jansson: Vääriin käsiin

"Lähemmäs armahdusta Sten Hörsne ei pääsisi. Hän oli pyytänyt anteeksi koko sydämestään, toivottavasti se laskettaisiin kaikkinäkevän Jumalan edessä hänelle eduksi. Jos hän olisi aavistanut, millaisia uinuvia voimia hänen tunnustuksensa oli herättänyt, hän olisi kääntynyt takaisin estääkseen katastrofin. Mutta hän ei arvannut sitä ja astui ovesta jalkakäytävälle. Pojalta saadut kuivat housut jalassa ja kaksi oluttölkkiä kädessä elämä ei ollut ihan paskaa, hän ajatteli ja jatkoi suoraan kadulle huomaamatta valkoista pakua, joka kaasutti häntä kohti liikenneympyrästä aivan liian kovaa."


Anna Jansson: Vääriin käsiin (Alla kan se dig, 2015; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)
Gummerus, 297 sivua. 


Välillä olen siinä mielessä ihan ärsyttävän joustamaton tyyppi, että takerrun helposti minua jollain tavalla häiritseviin pikkujuttuihin enkä osaa päästä niistä millään yli. Vähän niin kuin Anna Janssonin kanssa: kirjan takakannen kuva oli jotenkin niin yhdeksänkymmentälukulainen ja keski-ikäinen, vääränlainen, ihan eri paria houkuttelevan kannen kanssa, että Vääriin käsiin odotti luettavien kirjojen pinossa viikkokausia. Ihan sen takakannen takia olin varma, etten kuitenkaan lopulta pitäisi koko kirjasta ja että se olisi korkeintaan keskinkertainen dekkari.

Ja ärsyttävää kyllä, olin myös ihan oikeassa.

Kirja alkaa tuokiokuvasta, elokuisesta kohtaamisesta, jolla on kammottavat seuraukset. Istuttuaan loppuun murhasta saamansa kahdentoista vuoden tuomion Sven Hörsne päättää palata takaisin kotiin Gotlantiin ja tehdä sovinnon menneisyytensä kanssa, hyvittää sen mitä vielä pystyy, edes jotain. Sovinnon sijaan Sven onnistuu herättämään nukkuvan hirviön.

Muutaman kuukauden kuluttua rikospoliisi Maria Wernillä on yhtäkkiä kädet täynnä töitä. Nuori koulukiusattu poika katoaa Gotlannin-lautalta jäljettömiin, eivätkä tutkimukset tunnu etenevän mihinkään. Samaan aikaan Wern tiimeineen saa tutkittavakseen myös joukon vanhusten raakoja pahoinpitelyitä. Ainoa kunnollinen vihje tuntuu olevan yhden vanhuksen muistikuva siitä, että koko pahoinpitelyn ajan häntä kuvattiin.

Ja sitten myös Maria Wern itse joutuu salakuvauksen uhriksi.

Kesällä Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -kirjasta kirjoittaessani mainitsin jo, kuinka äitiyden tai iän tai ehkä vähän molempienkin myötä kestän yhä huonommin kirjoja, joissa uhreina ovat lapset - puhumattakaan kirjoista, joissa sen lisäksi on sadismia tai raakaa seksuaalista väkivaltaa. Kirjan raakuus, sen takakansikuvan sijaan, olikin ehkä suurin syy, miksi Vääriin käsiin ei toiminut minulle ollenkaan: kestän kyllä roiskuvan veren ja jännitystä ja kauhua suorastaan rakastan, mutta kun kuvaan ilmestyvät lapsiuhrit, tekee mieli vain sulkea silmät ja korvat, etenkin kun aihetta ei ole yritettykään kuvata hienovaraisesti vaan ennemminkin arkisena, jokapäiväisenä asiana. Raakuuden ohella kirjassa tuntuu olevan vähän muutakin vähän liikaa: turhan monta juonenkäännettä, liikaa rikoksia ja mutkia matkassa ja aivan liian monta poliisia, joilla kaikilla on omat yksityiselämän murheensa ja joista kenestäkään ei osaa oikein kunnolla välittää. Murhaajan paljastuminen jo heti kirjan alussa ei ratkaisuna sekään toiminut ihan täydellisesti vaan teki kirjasta ja juonenkäänteistä ennemminkin todella ennalta-arvattavia ja epäuskottavia. Siinä missä Läckbergin Fjällbackan-kylä on kuin luotu murhamysteereille ja menneisyyden haamuille, tuntuu idyllinen Gotlanti tapahtumapaikkana jotenkin vääränlaiselta, liian puhtaalta kaikelle pahalle.

Vääriin käsiin on Anna Janssonin Maria Wern-dekkarisarjan viidestoista osa. Vaikka olenkin pohjoismaisten dekkarien suurkuluttaja, en jostain syystä ollut tätä ennen sattunut lukemaan yhtään Janssonia. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta ainakaan ihan heti lähiaikoina en aio jatkaa Wernin tarinaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti