torstai 30. marraskuuta 2017

Ensimmäinen lukukausi päiväkotilaisena.


Joku viikko sitten istuimme miehen kanssa ensimmäistä kertaa Pikkuveljen vasussa. Kun lastentarhanopettaja kysyi, mitä me päiväkodilta ja varhaiskasvatukselta ylipäätään toivoimme, tiesimme heti, millaisen vaatimuslistan esittää: emme kaivanneet puolitoistavuotiaallemme sen kummempia ohjattuja aktiviteetteja, kielisuihkutusta, nokkahuilun alkeiden opettelua tai edes niitä suureellisia projekteja, joiden suunnitteleminen ja toteutus uuvuttaa ainakin koulussa ihan liian monet opettajat. Sen sijaan toivoimme syliä, perinteisiä lastenloruja, perustaitojen kuten jogurtin syömisen ja paidan pukemisen opettelua, kuvakirjan selailua, kiireettömyyttä sekä sitä, että aina olisi aikaa rakentaa vielä yksi hiekkakakku. Siitä tuli paras vasukeskustelu, jossa olimme ikinä olleet. 

Ja onneksi, onneksi, olemme myös saaneet sitä, mitä toivoimmekin. 

Sillä vaikka olisi voinut luulla jotain muuta, ei päiväkodin aloitus toisen lapsen kanssa ollut missään nimessä helppo juttu. Päiväkotikauhutarinoita emme tällä kertaa pelänneet: ne olimme kuullet ja todenneet pelkiksi urbaanilegendoiksi jo viisi vuotta aiemmin isoveljen aloittaessa hoidossa. Sen sijaan Pikkuveli tuntui paljon pienemmältä kuin isoveljensä ikinä. Kun Pikkuveljen sini-punaiseen pöllöreppuun, siihen isoveljen vanhaan, elokuussa ensimmäistä kertaa pakattiin traktoritossut ja vaihtovaatteet, tuntui, että ihan vastahan se painoi vain reilut kaksi maitopurkillista ja hukkui jopa niihin kaikkein pienimpiin KappAhlista löytämiimme housuihinkin. 

Parissa viikossa eroahdistus helpotti, meillä molemmilla. Ja sitten yhtenä päivänä kolmannella päiväkotiviikolla Pikkuveli huusi Katia jo heti ulko-ovelta ja kun muutamaa hetkeä myöhemmin suljin puisen portin, näin ikkunan takana tyytyväisen pojan vilkuttamassa opettajansa sylissä. Sinä päivänä kävelin töihin ensimmäistä kertaa kevyin askelin.

Kaikki lähialueilla kiertävät pöpöt olemme toki syksyn aikana napanneet, niin kuin arvata saattaa: elokuun jälkeen meillä on sairastettu niin vauvarokko, raju enterorokko, muutama perusflunssa kuumeineen kuin yksi ärhäkkä silmätulehduskin. Niinä hetkinä olen ajoittain vaipunut epätoivon syövereihin ja päättänyt, että vain hullu aloittaa uuden työn - tai ylipäätään minkään työn - silloin, kun lapsi on alle kouluikäinen. Mutta niin vain niidenkin hetkien jälkeen on tullut aina aamu, jolloin nenä ei yhtäkkiä enää vuodakaan ja jolloin kukaan ei ole joutunut yön aikana annostelemaan särkylääkettä keittiön hämärässä. Kahvin ja suklaan voimalla on jaksettu nekin kahden tunnin yöunien jälkeiset työpäivät, jotka aamuseitsemältä tuntuivat ihan mahdottomilta puskea läpi.

Mutta onneksi on ne hyvät puolet, joiden takia hoidon aloitus oli kuitenkin lopulta aika hyvä juttu. Yksi niistä löytyi tiistaina Pikkuveljen lokerosta, siitä sen sini-punaisen pöllörepun vierestä: ihka ensimmäinen kaverisynttärikutsu. Neljässä kuukaudessa puolitoistavuotias on saanut jo omia kavereita ihan itse, ilman isoveljeä tai vanhempia. Ja huolimatta siitä esittämästämme vaatimuslistasta on Pikkuveli saanut syksyn aikana sylissä olon ja hiekkakakkujen rakentelun ohella myös käydä Pentti Rasinkaankaan lastenkonsertissa ja maalata jalankuvia oranssilla värillä. Aika ihania juttuja muuten nekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti