sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Niinä hetkinä se on eniten isi.


Sinä toukokuisena keskiviikkoiltana kuusi ja puoli vuotta sitten säännölliset supistukset alkoivat juuri, kun olimme menneet nukkumaan. Kellottelin supistuksia lämpötyynyn ja viltin kanssa sohvalla nelisen tuntia ennen, kun herätin miehen. Jeppistä, lähdetääs sitten synnyttämään, se tokaisi saatuaan silmät auki ja alkoi saman tien vetää farkkuja jalkaan. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se tuli ensimmäistä kertaa isäksi.
 
Sinä toisena tammikuisena perjantaina neljä ja puoli vuotta myöhemmin se oli juuri aikeissa lähteä lounastauolle, kun soitin ja käskin hakea minut välittömästi. Reilun tunnin päästä minut oli jo tutkittu ja otettu sisään naistenosastolle. Raskausviikkoja oli kasassa vasta 35, ja ensimmäinen itku tuli hississä matkalla osastolle. Kyllä tästä selvitään, se lohdutti, silloinkin. Illalla kotona se haki vintiltä esikoisen vanhan pinnasängyn, kasasi sen ja laittoi minulle kuvan valmiista sängystä, johon se oli pedannut siniset muumilakanat. Aamulla, kun mieskin on palannut sairaalaan, siirryimme synnytysosastolle. Vasta kolme päivää myöhemmin, sitten kun se oli tullut isäksi toistamiseen, se sulki työpaikalla perjantaina auki jääneen tietokoneen.

Silti vielä tärkeämpiä ovat ne yli kaksituhatta päivää näiden jälkeen. Ne, joina se on laulanut unilauluksi Siunaa koko maailmaa, koska se on ainoa laulu, jonka se osaa ulkoa. Leikkinyt piilosta, mitannut kuumeen ja paistanut lettuja ihan tavallisena tiistai-iltana. Vienyt traktoriajelulle, metsäretkelle, lähipuistoon ja pyöräilemään. Hakenut enterorokkopotilaan päiväkodista kesken päivää, vienyt vatsatautipotilaan päivystykseen, ollut mukana neuvolakäynneillä. Napannut karanneen puolitoistavuotiaan kiinni myös sen kymmenennen kerran sen saman kauppareissun aikana, istuttanut takaisin autokärryyn ja jatkanut hermostumatta banaanien punnitsemista. Vienyt urheilukouluun kerran viikossa ja katsonut Frozenin useampaan kertaan. Siirtynyt nukkumaan sängyn reunalle ja lopulta sohvalle, kun saman peiton alle on yön mittaan ilmestynyt ensin yksi ja sitten toinen pieni poika. Rakentanut suopoliisiaseman ja majan sohvan taakse, keittänyt aamupuuron ja iltapuuron ja nielaissut kirosanaryöpyn astuttuaan pimeässä Lego Batmanin naamion päälle. Sanonut kärsivällisesti Kyllä tästä selvitään vielä sen tuhannennen kerran ja ollut ihan oikeassa, kuinkas muutenkaan.

Niinä hetkinä se on eniten isi. Tai äijä, niin kuin perheen yksivuotias sitä itsepäisesti kutsuu. Ehkä se onkin ihan oikeassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti