keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol VI.


Viime viikolla törmäsin Juliaihmisen blogissa ihan mahtavaan tekstiin Asiat, joita en enää häpeä. Nyökyttelin mukana, mutta samalla, rehellisesti sanottuna, myös hieman ärsyynnyin: nämä kun ovat toisaalta myös taas niitä Kunnes täytin kolmekymmentä ja valaistuin -selviytymistarinoita, joihin törmään netissä ja naistenlehdissä aina muutaman viikon välein ja joista kehitän itselleni joka kerta vähintään pienen identiteettikriisin. Että kun täytin kolmekymmentä, eivät jenkkakahvat, selluliitti tai huono hiuspäivä enää tuntuneet missään, ikinä. Että kun täytin kolmekymmentä, opin olemaan itselleni armollinen ja hyväksymään virheeni, ihan joka päivä. Että kun täytin kolmekymmentä tiesin tarkalleen, mitä elämältäni haluan, miten sen saan ja millä aikataululla. Ja että koska se sama maaginen kolmekymmentä, en enää edes osaa hävetä mitään.

Mutta vaikka kolmekymmentä (ja vähän päällekin), kriiseilen edelleen - toisin kuin ne selviytymistarinoiden sankarittaret - huonoja hiuspäiviäni, työkuvioitani, elämäni tarkoitusta sekä niitä jenkkakahvojakin. Lisäksi, edelleen, häpeän monia asioita: Sitä, että puhun välillä liikaa ja liian kovaa ja karaokeillassa en anna suunvuoroa tai mikrofonia kenellekään muulle. Etten osaa heittää niin sulavaa ja älykästä small talkia kuin mitä haluaisin, että olen ihan rapakunnossa, etten siinä fiinimmässä seurassakaan erota kyykkyviiniä laatuviinistä muuten kuin kurkkaamalla hintalappua ja että keittiöni on vielä näin aikuisenakin niin pieni, ettei sinne voi samaan aikaan kutsua useampaan porukkaa istumaan iltaa ilman, että tilanpuutteesta joutuu vääntämään jonkun väkinäisen vitsin. Ja sitten ovat nämä päiväkirjamerkinnät, jotka aikamoisen nostalgiaryöpyn lisäksi saavat aikaan myös pienen häpeänpunan. Kuten vaikkapa tämä.


23.3.1999 

Samaa paskaa joka päivä. Koulua, kotia ja Äänekoskea. Äänekoski on paska paikka. Mä en kestä tätä enää. Mut mä en myöskään aijo antaa Äänekoskelle sitä lahjaa, että jämähtäisin tänne. Hah! Mähän muutan täältä pois heti kun vaan pääsen. Matkalippu vapauteen!!!!!!


(Puhumattakaan niistä yläasteaikaisista runoistani, jotka löysin häkkivarastosta, luin läpi ja hautasin takaisin siihen alimmaiseen laatikkoon, josta ne esille kaivoin.)


Hei, löytyykö sieltä muita, jotka tunnistavat tämän Kun täytin kolmekymmentä -diskurssin? Entäs tuon pikkukaupunkiangstin?

4 kommenttia:

  1. Tunnistan molemmat! Noin 30 v on sellainen ikä, missä monet elämän tärkeät jutut tapahtuvat mm. perhe- ja työelämässä. Sitten on kuitenkin niin nuori, että huomaa tosiaan pyörittelevänsä päässä sellaisiakin asioita, joista luuli jo päässeensä yli. Näyttelijä Lena Meriläinen kertoi juuri Anna-lehdessä, että uupumusdiagnoosi viime vuonna aloitti uudenlaisen tutustumisen itseen, yli 60-vuotiaana! En tiedä, milloin helpottaa. Pikkukaupunkiangstia tuskailin itse teininä Anjalankoskella ja Jyväskylän kautta Äänekoskelle, kohtalon ivaa? Onneksi Nelostietä pitkin pääsee nopeasti myös pois :D Voin sanoa että Äkellä on paremmat palvelut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No veikkaan, että tuo kotikaupunkiangsti on sillä tavalla universaali ongelma, että olisin kyllä potenut sitä silloinkin, vaikka olisin asunut jo teininä Jyväskylässä - silloin vaan olisi pitänyt päästä mieluummin Helsinkiin. Yleensäkin lähelle on jostain syystä kaikkein vaikeinta nähdä ja sitä tuskin yhtään helpottaa se, että ikää on viisitoista vuotta ;)...

      Poista
  2. Pikkukaupunkiangstia ei ollut, vaan pikkukyläangsti, koska asuin pikkiriikkisen kunnan syrjäkulmilla lapsuuteni. Toisen asteen koulutukseen menin lähimpään pikkukaupunkiin ja korkeakouluun Helsinkiin. Se angsti päättyi siihen.
    30 v. angstia en ehtinyt kokemaan, koska sain juuri silloin ensimmäisen lapseni. Neljän kympin kriisi on ollut sitäkin ikävämpi ja on kestänyt jo kolme vuotta. Häpeän kyllä ulkonäköäni nykyään enemmän kuin koskaan ennen, keskivartalo paisuu, hiukset harmaantuvat ja tunnen oloni tosi vanhanaikaiseksi. Mikään ei oikein kiinnosta, eikä olisi aikaakaan vaativan työn, lasten ja kodin hoitamisen jälkeen.

    Tuli vähän negatiivinen viesti, varmaan siksi että olen ollut kaksi päivää kotona hoitamassa sairaita lapsia ja itselläni on kaksi kuukautta kestänyt krooninen poskiontelontulehdus, johon ei kaksi antibioottikuuria ole auttaneet ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule, I feel you: meidän tämän viikon saldo on neljä todella huonosti (osittain olohuoneen lattialla) nukuttua yötä sekä yksi yksivuotias, joka kärsii sekä silmätulehduksesta että kuumeesta. Mies on ollut päivät kotona hoitamassa Pikkuveljeä ja iltapäivällä ollaan tehty läpsystä vaihto ja mies on suunnannut vaihteeksi töihin. Että todellakin tiedän, mistä puhut!

      Mulla tuo maaginen kolmenkympinkriisi tuntuu jotenkin kroonistuneen, joten saa nähdä, olenko saanut sen jo podettua ennen neljääkymppiä. Ehkä joku selvyys tälle urakipuilulle voisi helpottaa.

      Tsemppiä ihan kauheasti tähän marraskuuhun <3! Tuo sairastelu vie kyllä ihan kaikki mehut!

      Poista