keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Tällaisia me nyt vaan olemme, me suomalaiset.


Yhtenä ihan tavallisena keskiviikkona viime keväänä olin varannut itselleni ajan terveyskeskuksesta. Kun rymistelin isoista lasiovista sisään Pikkuveljen ja vaunujen kanssa, oli paikka jo ihan täynnä, tottakai, päivystyksessä kun oltiin: joka toisella penkillä - ja tarkalleen joka toisella penkillä - istui joku. Yksi tuijotteli seinän halkeamaa, muutama selaili puolihuolimattomasti odotushuoneen pöydältä nappaamaansa viimevuotista Kodin Kuvalehteä, joku tarkasteli käsiään, joku toinen kenkiään, suurin osa näppäili puhelimiaan. Radio ei soinut, eikä kukaan puhunut kenellekään.

Riisuin ensimmäisenä talvikamppeet Pikkuveljeltä ja sitten itseltäni ja keskityin hetkeksi, muutamaksi sekunniksi korkeintaan, keräämään lattialta siinä tuoksinassa pudonneita lapasia ja pieniä töppösiä. Sen saman silmänräpäyksen aikana juuri kävelemään oppinut Pikkuveli ryntäsi niille painaville lasioville, joista juuri olimme astuneet sisään, ja työnsi pienet sormensa oven saranoiden väliin - sillä samalla epäonnisella sekunnilla kun joku oli juuri avannut oven.

Yhdessä hetkessä tapahtui jotain uskomatonta: jokainen, ihan jokainen, seinän rapisevaan maaliin tai kännykkäänsä keskittynyt lääkäriajan odottaja ryntäsi huudahtaen pystyyn ja kohti sormiaan raskaan lasioven väliin työntävää yksivuotiasta. Lähinnä ovia istunut mies ehti ajoissa: vähän ennen kuin ovi napsahti yksivuotiaan sormille, oli tuntematon keski-ikäinen mies kiskaissut Pikkuveljen kauemmas. 

Loppuodotusajan juttelimme, koko porukka. Yksi kertoi lapsenlapsestaan, joka myös oli yksivuotias, juuri oppinut kävelemään ja aina vaarassa kolauttaa itsensä johonkin, toinen muisteli omia lapsiaan samanikäisinä. Yhdessä päivittelimme myös aamulla alkanutta järkyttävää räntäsadetta. Kun meidät sitten kutsuttiin vastaanotolla huikkasi joku hyvät päivänjatkot. Tuli kiva fiilis koko päiväksi.

Että tällaisia me nyt vaan olemme, me suomalaiset. Emme ehkä katso hississä tuntematonta silmiin, tervehdi välttämättä edes sitä kolme vuotta samassa rapussa asunutta naapuriakaan ja bussissa istumme aina mieluiten käytäväpaikalle, siihen oman käsilaukun viereen. Mutta oikeasti meillä on aika suuri sydän, monesti vähän piilossa vain.

2 kommenttia: