sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Ensimmäinen kevätpäivä.


Vaikka suurin osa kotitöistä onkin tietynlaista pakkopullaa, niin kahta kotityötä kyllä ihan vilpittömästi rakastan. Ensimmäinen niistä on ikkunoiden pesu, ja erityisesti se, jonka teen joka kevät silloin, kun katupöly on jo pesty pois lumen alta paljastuneilta kaduilta ja varastoista on kaivettu esille tennarit, nahkatakit ja polkupyörät. Ilmassa tuoksuu jo kevät, kenkien alla rapisee sora ja ikkunoita pestessäni luukutan aina Egotrippiä. (Siivousneurootikkoja pesen ikkunat toki myös syksyisin, sillä eihän nyt koko talvea voi katsella sumean ikkunalasin läpi, mutta silloin jätän Tällaisena iltana aina soittamatta). 

Toinen lempikotihommistani, ja oikeastaan se kaikista rakkain, on kukkamultien vaihtaminen.  Siitä, jos jostain, nimittäin tietää, että tämäkin ihan uskomattoman pitkältä tuntunut talvi on ihan kohta ohi.

perjantai 24. helmikuuta 2017

#rakkauspuhetta


Niin kuin varmasti joskus olen maininnutkin, olen maailman huonoin ottamaan vastaan positiivista palautetta. Kehut uudesta paidasta kuittaan jo automaattisesti Ai no tää nyt on ihan vaan Hennesiltä -vastauksella, ja jos joku erehtyy huomaamaan uuden hiusvärin, kiirehdin heti selittämään, kuinka kampaaja kyllä laittoi tämänkin nätisti, mutta tokihan se kotiin tullessa jo lässähti. Ihan samalla tavalla kärsin myös vaikeasta huijarisyndroomasta, ja uskon, että saamani työ- ja opiskelupaikat ovat olleet ennen kaikkea seurausta hyvästä tuurista, todellisia onnenkantamoisia, joita tapahtuu, kun kerrankin on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Paradoksaalista kyllä - tai ehkei sittenkään - löydän kyllä missaamiini työmahdollisuuksiin sekä puuttuviin haastattelukutsuihin aina helposti syyn ihan itsestäni - ja kieriskelen niissä mielelläni ja pitkään.



Juuri siksi lähdin mukaan Lilyn Rakkauspuhetta-haasteeseen vasta nyt, tällä tavalla söpön tyylikkäästi melkein kaksi viikkoa myöhässä. Ensin nimittäin kuvittelin tietenkin, etten kehtaa. Että mitä ne muutkin nyt taas ajattelevat. jos tuo kirjoittaa kokonaisen tekstin pelkästä omasta erinomaisuudestaan, vaikkei edes ole mikään suosittu bloggaaja. Mutta sitten tuli tämä viikko, joka on ollut ihan, no, suoraan sanottuna paska: on ollut päivystyksessä käyntiä yhden mäenlaskuhaaverin takia, yksi rokko, jota lääkärit eivät osaa nimetä, kolme flunssaa, paljon selittämättömiä iho-oireita ja kutinaa sekä useammat kiukkuitkut ja huonosti (tai ei ollenkaan) nukuttuja öitä. Käytännössä koko viikon olemme myös viettäneet neljän seinän sisällä, kolmeen pekkaan ja iltaisin neljästään. Tuntui, että nyt jos koskaan tarvitsin edes ripauksen #rakkauspuhetta, jotta arki tuntuisi edes vähän vähemmän takkuiselta.


Rakkauspuhetta-haasteen ideahan on, että vihapuheen sijaan kaikki netissä kirjoitettavat positiiviset kommentit saisivat enemmän näkyvyyttä. Siksi tähänkin postaukseen on nostettu sellaisia kommentteja, jotka olen saanut blogiini ja joista on tullut erityisen hyvä mieli. Ne ovat ehkä ilmestyneet juuri sellaisina päivinä, joina olen kaivannut jotain piristystä ja pohtinut ehkä koko blogihomman mielekkyyttä tai sitten kommentoija on osannut valita juuri ne oikeat sanat tekstiin, joka minullekin oli tärkeä. Positiivisten kommenttien julkaisun lisäksi haasteen idea on tietenkin  myös jakaa rakkauspuhetta eteenpäin ja jättää itse lukemaansa blogiin tai seuraamaansa keskusteluun kommentti, joka saa vastaanottajan suun hymyyn vielä seuraavanakin päivänä.



Toisaalta oli syynä sitten omien tekstieni poliittinen korrektius tai teidän asiallisuus tai sekä että, niin viiden bloggausvuoden aikana olen säästynyt kokonaan ilkeilyltä, lyttäämiseltä, nettikiusaamiselta sekä paskamyrskyiltä. Sen sijaan olen saanut paljon rakentavia kommentteja, vinkkejä, keskustelunavauksia ja palautetta, josta tulee hyvä mieli, vaikka itse asiasta olisimmekin täysin eri mieltä. Kiitos siitä teille siis.



Ja sitten yhtenä iltapäivänä mies tuli töistä kotiin ja keittiössä yhdessä pöytää kattaessamme mainitsi, kuinka työpaikan kahvihuoneessa oli sinä päivänä juteltu ohimennen myös minun blogistani. Yksi työkavereista oli vasta löytänyt blogini ja suositteli sitä toiselle kaverilleen. Sanoi myös, että vaikutan tekstieni perusteella ihmiseltä, jonka ystävä olisi kiva olla.

Se oli ihanin koskaan saamani palaute.



Ensimmäinen kuva Lily.fi
muut kuvat blogiini tulleita kommentteja tai niiden osia.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

17 kirjavinkkiä iltasatuhetkiin vol 2.


Viime vuoden lopussa listasin teille seitsemäntoista iltasatukirjavinkkiä noin 4-6-vuotiaille. Sen jälkeen ollaan luettu lisää. Siispä tässä vielä toinen mokoma kirjoja, joihin meillä on viime aikoina - viikkoina, kuukausina, osittain vuosinakin - ihastuttu.


KIRJAVINKKEJÄ ILTASATUHETKIIN

1. Roald Dahl: Matilda
2. Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
3. Tove Jansson: Taikurin hattu
4. Timo Parvela: Maukka ja Väykkä
5. A. A. Milne: Nalle Puh
6. Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja kultahippu
7. Astrid Lindgren: Vaahteranmäen Eemeli
8. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
9. Hannu Mäkelä: Herra Huu
10. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
11. Lewis Carroll: Liisan seikkailut peilimaailmassa
12. Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
13. C. S. Lewis: Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin
14. H. C. Andersen: Lumikuningatar
15. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
16. Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen
17. Eduard Uspenski: Fedja-setä ja täti Tamara


Omat lastenkirjasuosikit voi edelleen listata tähän alle.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Alice Sebold: Oma taivas

"Isäni kirjoituspöydällä oli lumisadepallo ja sen sisällä pingviini, jolla oli punavalkoraitainen kaulahuivi. Kun olin pieni, isä nosti minut monesti syliinsä ja otti lumisadepallon pöydältä. Hän käänsi sen ylösalaisin, antoi kaiken lumen kerääntyä kasaksi ja käänsi sitten pallon nopeasti oikeinpäin. Katselimme yhdessä, kuinka lumi leijui pingviinin ympärille. Pingviini on siellä yksin, ajattelin, ja minua huolestutti sen vuoksi. Kun kerroin isälle, hän sanoi: 'Ei mitään hätää, Susie, se viihtyy siellä hyvin. Se on virheettömän maailman vanki.'" 

 
Alice Sebold: Oma taivas (The lovely bones, 2002. suom. Pirkko Biström)
WSOY, 408 sivua.


Kun tapaamme Susie Salmonin ensimmäistä kertaa, hänen hoikka, häväisty tytönruumiinsa viruu jo paloiteltuja ja sullottuna naapurin herra Harveyn vanhassa kassakaapissa. Vähän myöhemmin maissipellolta löytyy äidin Susielle joululahjaksi neuloma kirjava myssy, se jossa oli tupsu ja heliseviä tiukuja - sitä tappaja käytti vaientaakseen Susien avunhuudot. Kolme päivää myöhemmin naapurin Gilbertien koira kaivaa pellolta Susien kyynärpään.

"Olin neljätoistavuotias, kun minut murhattiin joulukuun kuudentena 1973. Seitsemänkymmentäluvun lehtikuvissa useimmat kadonneet tytöt näyttivät samanlaisilta kuin minä: valkoihoisilta tytöiltä joilla oli maantienruskeat hiukset. Tämä tapahtui ennen kuin maitopurkkien kylkeen ja päivän postiin alkoi ilmestyä kuvia kaikenrotuisista kadonneista lapsista, sekä tytöistä että pojista. Siihen aikaan luultiin vielä, ettei sellaista voinut tapahtua."

Oma taivas on tarina Salmonien perheestä, jonka järkyttävä tragedia repii palasiksi. Ja jotta tarina ei olisi se kaikkein tavanomaisin - niin kuin tällainen tarina ikinä voisi ollakaan - sen kertoo Susie itse. Omasta taivaastaan Susie näkee isänsä epätoivoisen etsinnän, äitinsä ajautumisen tuuliajolle, siskonsa, jonka pitää aikuistua yhdessä yössä ja pikkuisen veljensä, joka jää kaiken tapahtuneen jalkoihin. Lisäksi hän näkee ensirakkautensa, jota ei koskaan uskaltanut kunnolla suudella, sekä miehen, joka sinä joulukuun kuudentena tukki hänen suunsa äidin neulomalla pipolla.

"Joulukuun kuudentena 1973 kuitenkin satoi lunta, ja minä tulin koulusta oikotietä maissipellon läpi. Ulkona oli pimeä, koska talvella päivät ovat lyhyimmillään, ja muistan, että katkenneiden maissinvarsien vuoksi oli vaikea kävellä. Lunta satoi hiljalleen, kuin ilmassa olisi vilissyt pieniä käsiä, ja hengitin nenän kautta kunnes se vuoti niin että oli pakko avata suu. Parin metrin päässä herra Harveystä työnsin kieleni ulos maistaakseni lumihiutaletta.
       'Älä pelästy', sanoi herra Harvey."

Itse asiassa Alice Seboldin bestseller oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja. Silti saan siitä kirjoitettua vasta nyt. Ensin en ehtinyt, sitten en saanut ajatuksesta kiinni ja sitten kävi niin kuin kaikille töille, joita ei hoida ihan heti: mitä pidempään sitä lykkäsin, sitä vaikeammaksi kirjoittamisen aloittaminen kävi.

Toisaalta mietin myös, miksi en lopulta saanut kirjoitettua Omasta taivaasta heti mitään. Ja ei, pelkästään kirjan rankasta aiheesta se ei johtunut. Ehkä suurin syy siihen, miksi kirjasta oli niin vaikea saada mitään ylös, oli se, että Oma taivas oli niin prototyyppinen kolmenjapuolentähdenkirja, ettei siitä oikein osannut sanoa mitään: se oli hyvä, muttei kuitenkaan erinomainen, mieleenpainuva mutta toisaalta välillä myös aavistuksen liian hidastempoinen ja laskelmoiva, synkästä aiheesta huolimatta jollain tavalla turhan hajuton ja mauton. Ja vaikka kuinka olisin tähänkin kirjaan halunnut rakastua aivan silmittömästi, ei tarina enää alun täystyrmäyksen jälkeen onnistunut yllättämään niin kuin olisin toivonut.

Oma taivas on Alice Seboldin esikoisromaani, joka nousi sekä kansainväliseksi bestselleriksi että jonkin sortin ilmiöksi. Vuonna 2009 Peter Jackson ohjasi siitä myös menestyselokuvan. Minulle kirja, jostain syystä, oli kuitenkin vain ihankiva.

torstai 16. helmikuuta 2017

Tää on tavallinen talo, kuuskytluvulta.


Viime torstaina olin varannut itselleni ajan hierontaan. Minuuttia ennen ajan alkua vedin jalkoihini villasukat, nappasin avaimen kaulaan ja hipsin kotihousuissani soittamaan yläkerran naapurin ovikelloa; meidän lähin hierojamme asuu nimittäin noin kolmenkymmenen porrasaskelman päässä. Hieronnan ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen kipitin takaisin alas, tarvitsematta vetää päälle talvitakkia tai kävellä kotiin sen pidempää matkaa. Myös ajanvaraus oli käynyt yhtä kätevästi, kun soittamisen sijasta olimme sopineet hieronta-ajasta taloyhtiön naisten yhteisen saunavuoron aikana.

Mä olen asunut koko elämäni kerrostalossa, useammassa eri lähiössä ja talossa, ensin vuokra-asunnoissa ja nyt viimeiset kuusi ja puoli vuotta omistusasunnossa. Koska en ole koskaan omistanut omaa pihaa, en sitä juuri osaa kaivatakaan. Sen sijaan rakastan ihmisten läheisyyttä ja ääniä, ikkunan alla kulkevan kadun vilinää sekä käteviä etäisyyksiä kauppoihin ja kahviloihin ja huokailen remontoiduille, omannäköisille kerrostaloasunnoille ja erityisesti vanhojen kerrostalojen isoille ikkunoille sekä kivisille ikkunalaudoille, joille mahtuu hyvin istumaan. Olen vuorannut muutaman huoneen tapetit teiniaikojen julisteilla (sori, äiti!) ja toisaalta repinyt useamman seinällisen tapettia pois maalatakseni tilalle omannäköisen struktuuriseinän, sisustanut ja suunnitellut ja aina kulloisenkin asunnon oven avatessani olen tuntenut tulevani kotiin, en esimerkiksi kämpille. Siksi välillä ihmettelen - ja suoraan sanottuna vähän pahastunkin - kun kuulen ihmisten kommentoivan, kuinka kerrostaloasuminen on jonkinasteinen synonyymi väliaikaisratkaisulle ja ettei kerrostaloasuntoa voisi pitää samanlaisena, oikeana koko elämän kotina kuin omakotitaloa tai rivitalokotia. Kyllä nimittäin voi.


KERROSTALOASUMISEN PLUSSAT

Yhteisöllisyys ja naapurit. Olen aina vähän kummastellut tarinoita puhumattomista kerrostaloasukkaista, jotka eivät edes tervehti saati tunne toisiaan. Joko kyse on ihan pelkästä urbaanilegendasta tai sitten meillä on käynyt vain aika uskomattoman hyvä tuuri saadessamme naapurit, jotka suurimman osan tunnemme nimeltä ja joiden kanssa rappukäytävässä törmätessä vaihdetaan yleensä moikkauksen sijaan pikaiset kuulumiset. Remonttia varten olemme lainanneet tikkaita ja poraa, Dermosil-tilaukseni hoidan nykyään kätevästi sujuttamalla tuotelistani naapurin postiluukusta sisään ja jos sokeri kesken leipomisen joskus ehkä vähän kliseisestikin loppuisi, tietäisin heti omasta rapustakin ainakin viisi ovikelloa, joita voisin soittaa.

Taloyhtiön turva. Kun jotain menee isosti rikki, jaetaan kulut tasan. Ja kun jotain menee pienesti rikki tai uhkaa mennä rikki - kuten meillä alas romahtanut ja pian vuotaa alkanut olohuoneen patteri - on korjausmies paikalla aika nopeasti, eikä sen takia joudu maksamaan itseään kipeäksi.


Kohtuullisen kokoinen asuntolaina, jonka suuruuden takia ei tarvitse menettää yöunia ja jonka kuukausierien jälkeen jää rahaa myös vaikka matkustaa. 


Se, ettei ole omaa pihaa, jonne jämähtää: lasten kanssa tulee sosiaalistuttua puistoissa paljon enemmän ja tavattua ihmisiä. Toisaalta meillä plussaa myös takapiha, jonne viisivuotiaan voi huoletta päästää yksinkin potkimaan palloa tai rakentamaan lumiukkoa.


Mahdollisuus lyhentää taloyhtiön isompia remonttilainoja pikku hiljaa kuukausittain ison könttäsumman maksamisen sijaan.


Joku muu auraa lumet pihalta ja etenkin parkkipaikalta jo ennen aamuseitsemää. Ja syksyllä se joku haravoi lehdet ja kesällä ajaa nurmikon.


Kuivaushuone, jonne voi ripustaa useamman koneellisen pyykkiä sen sijaan, että tuijottelisi olohuoneessa pyykinkuivaustelinettä.



KERROSTALOASUMISEN MIINUKSET

Yhteisöllisyys ja naapurit. Ja etenkin se teini, joka huudatti musiikkia aina yksin ollessaan. Mutta sekin aikuistui ja muutti omaan asuntoonsa ja laittoi myös volyymia pienemmälle, kun näki ovisilmästä toisen alakerran takakireistä kolmekymppisistä.


Tilanpuute. Tai ennemminkin: neliöihin nähden liian suuri tavaramäärä.


Naapurin jo kauan sitten kuivuneet pyykit roikkuvat edelleen kuivaushuoneessa ja olen juuri saanut idean vaihtaa kaikki lakanat ja pestä vielä pari koneellista verhoja.


Että ihan oikea, kokoelämänkoti tämäkin on ollut - tai olisi voinut olla. Siksi on ollut erityisen haikeaa, että viime viikkoina kolmekin eri kiinteistövälittäjää on käynyt koputtelemassa meidän itse maalaamiamme seiniä, kurkistelemassa kaappeihin ja pyörittelemässä numeroita: vaikka tämä rakas onkin, on meillä myös haaveissa yksi lisähuone sekä iso keittiönpöytä, jonka ympärillä olisi kahdeksan eriparituolia. Sen sijaan haaveen omasta pihasta olemme vaihtaneet haaveeksi siitä, että viisivuotias saisi parin vuoden päästä aloittaa koulunsa samassa, sisäilmaltaan puhtaassa paikassa kuin parhaat ystävänsä, ihan tässä meidän nykyisellä asuinalueella - niin, ja haaveeksi siitä, ettei asuntolaina edelleenkään kasva niin isoksi, ettemme enää voisi esimerkiksi matkustaa.

tiistai 14. helmikuuta 2017

In friendship I trust.



Laittaa viestiä vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu. (Ihan aina en tosin vastaa reaaliajassa.)
Kertoo huolistaan, mutta kuuntelee myös minua.


Jakaa porukassa rusinat, välipalaomenan, banaanit ja ne kassin pohjalla kulkevat maissinaksupussinjämät niin, että perhepuiston pöydän ääreen kerääntyneelle lapsilaumalle saadaan kaikille vähän välipalaa.


Pyytää lenkille.


On lapsilleni parempi isä ja minulle parempi mies, kuin mitä olisin neljätoista vuotta sitten osannut ikinä toivoakaan.


Suostuu kummitädiksi pojalleni.


Tarjoaa sympatiaa ja puolet taskunpohjalta löytyneestä suklaapatukasta.


Tulee helposti juttuun vasta tapaamansa toisen ystäväni kanssa, sillä mitäs muuta kahdelta huipputyypiltä voi edes odottaa.

Tietää, milloin tarvitsen kallion reunalla vain vähän tuuppausta, jotta uskallan kokeilla jotain uutta (Tai ihan vaan jahkailujani tarpeeksi kuunneltuaan ottaa ja varaa minulle ajan haaveilemaani tatuointia varten).


Ei naura vaan antaa ihan hyväntahtoisesti vinkin pukea vauvan tumput ennen haalaria, kun manaan sitä niiden välissä olevaa narua ja sitä, miten se aina sotkeutuu joka paikkaan.


Pyristelee mukana menossa, vie kahville ja tietää, mitä minulle oikeasti kuuluu, vaikkemme enää olekaan samalla luokalla, samoilla luennoilla tai samassa työpaikassa.


Sanoo vielä miljoonannen kerran, että "kyllä me tästäkin selvitään", kun uin syvissä vesissä.


Vetää päälleen noidan varusteet ja saapuu meille vastaanottamaan Halloweenia.


Soittaa kriisin tullen sekä saatuaan uuden työpaikan mutta myös ihan sinä tavallisena torstai-iltana.


Jakaa yhdessä isot kokemukset kuten synnytyksen, ristiäiset sairaalassa, Kentin jäähyväiskeikan tai leikkauksesta toipumisen.


Tietää, milloin tarvitsen messenger-viestin, jossa on pelkkä sydän.
Puhuu minusta selän takana pelkkää hyvää.


On oma itsensä ja juuri siksi niin mahtava.


Parantaa maailmaa kahvikupillinen kerrallaan.


Näyttää tammikuunaamaa, kun väsyttää. Kestää myös minun tammikuunaamani. Ei aina edes odota, että jaksaisi jutella.


Pyytää kahville ja vaihtaa kakkupalan ääressä ajatuksia Tempation Island Suomen uusimmista käänteistä.
Jakaa saman historian ja monet yhteiset muistot ja luo niitä edelleen uusia.


Suosittelee minulle hyvää hierojaa, sopivaa joogaharjoitusta, uutta hiustyyliä sekä eeppisimpiä YouTube-videoita (kuten vaikka tätä.)


Kääntää auton radiota suuremmalle, kun sieltä tulee Sirpa ja laulaa sitä yhdessä minun kanssani, ihan koska se on meidän yhteinen vitsi (ja sanoitukseltaa myös meille aika sopiva).



Sellainen on ystävä.
Kiitos, että olette.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kuukauden vege: tomaatti-cashewpasta sekä ajatuksia imagosyömisestä.


Kuinka moni muu muistaa lukeneensa tammikuun lopulla NYTin artikkelin ruokatrendeistä ja imagosyömisestä? Tekstin mukaan ruokatrendit kuten sushi, lehtikaalisipsit, pienpanimo-oluet, kasvisyönti ja veganismi ovat esimerkkejä statuskamppailusta, joiden avulla halutaan osoittaa omaa hyväosaisuutta tai vastaavasti nostaa sosiaalista statusta. Moni valitsee lautaselleen kasvisvaihtoehdon ennemmin siksi, että se on trendikästä kuin siksi, että se on eettistä, ja osa pistelee poskeensa sushia, vaikkei edes liiemmin siitä pidä, ihan vain imagon - tai ehkä kauniiden instagram-kuvien - vuoksi.

Vähän kyllä kirpaisi. Silläkin viikolla, jona artikkeli Facebookissa eteeni lävähti, olin nimittäin suunnitellut ruokalistalle kaksi kasvisruokapäivää, ja edellisellä viikolla olin istuskellut lounaalla Hanko Sushissa. (Onneksi en sentään huuhtonut lounastani alas pienpanimo-oluella, se vasta snobismia olisi ollutkin). Myös Nytin tekstissä mainittuihin statuksestaan epävarmojen joukkoon sujahdan varmasti vaivatta: akateemisesti korkeasti koulutettuna mutta toisaalta taas pätkätyöläisenä kaikkea muuta kuin hyvätuloisena en oikein osaa lokeroida itsenä mihinkään selkeään sosioekonomiseen luokkaan. Ja me jos ketkä, artikkelin mukaan, olemme niitä pahimpia imagosyöjiä.

Toisaalta myönnän kyllä heti: minä, jos kuka, innostun helposti uusista, pinnalla olevista asioista ja hyppään mielelläni, joskaan en ihan varauksetta ja minkä tahansa, trendien vietäväksi; johan tuo bomber-takki-casekin sen osoitti.

Joku vuosi sitten meilläkin kokkailtiin ahkerasti avokadopastaa ja Henri Alénin tomaattikastikehypen jälkeen meille on ostettu jotain muuta tomaattimurskaa kuin Muttia vain silloin, kun Prisman Mutti-hylly on ammottanut tyhjyyttään. Viime aikojen vegebuumissa vaihdoimme kaikessa ruuanlaitossa tavallisen ruokakerman kaurakermaan, kokeilimme mekin lehtikaalia useammassa eri muodossa ja viimeisen vuoden ajan meidän ostoskassiimme on nostettu kaupassa paljon useammin tofua ja härkäpapuja kuin vaikkapa pihvejä tai naudansuikaleita. Vaikka meillä edelleen kokkaillaan paljon myös esimerkiksi jauheliharuokia, niin olisinko kuitenkaan aloittanut kuukauden liharuoka -postaussarjaa? Tuskin. Ja tämäkin varmasti pitkälti siksi, etteivät uudet jauhelihareseptit ehkä juuri nyt ole sitä, mistä te haluatte lukea - tai mistä itsekään innostun.

Eli kyllä: mekin olemme niitä, joiden kotona on innostuttu viime kuukausina kasvisruuista yhä enemmän, oli se sitten jonkinsorttista statuskamppailua tai ei. Toisaalta trendeistä innostusta ei kai voi nähdä pelkästään huonona asiana, jos se on saanut samalla ihmiset vaihtamaan lihan edes silloin tällöin soijaan, tofuun, härkikseen tai nyhtökauraan, ostamaan enemmän kasviksia ja vihanneksia, kokeilemaa uusia reseptejä ja samalla, edes pikkuisen, pienentämään omaa hiilijalanjälkeään.

Tästä lähtien blogissa julkaistaan siis aina kuukauden vege. Se voi olla pastaohje, salaatti, leivonnainen tai vaikka kasvissosekeittoresepti, vegaaninen tai mozzarellalla ja parmesaanilla kuorrutettu, mutta kuitenkin joku uusi kasvisruoka, jota meillä on kuluneen kuukauden aikana testattu. Tässä kuussa aloitetaan tomaatti-cashewpastalla, jonka muussattua versiota muuten myös Pikkuveli syö tyytyväisenä. Alun perin ohje löytyi Chocochilin vegaaniruokablogista, joka kannattaa ehdottomasti käydä kurkkaamassa.



TOMAATTI-CASHEWPASTA

tagliatellea
rasiallinen kirsikkatomaatteja
1 1/2 dl cashewpähkinöitä
1 rkl tomaattipyreetä
2 valkosipulinkynttä
150 g tuoreita herkkusieniä
2 tl balsamicoa
1- 1 1/2 dl vettä
1 dl kaurakermaa
suolaa
mustapippuria
rucolaa
parmesaania

Sekoita sauvasekoittimella pilkotut kirsikkatomaatit, murskatut cashewpähkinät sekä tomaattipyree. Lisää tarvittaessa hieman vettä, jotta tahnasta tulee pehmeämpää.

Pilko herkkusienet ja kuullota niitä sekä murskattuja valkosipulinkynsiä hetki pannulla. Lisää pähkinätahna ja balsamico ja anna hautua keskilämmöllä viitisen minuuttia. Tarvittaessa voit taas lisätä hieman vettä. Sekoita lopuksi joukkoon kaurakerma ja mausta suolalla ja mustapippurilla.

Keitä pasta hyvin suolatussa vedessä ja sekoita kastikkeen joukkoon. Pyöräytä sekaan reilusti rucolaa sekä mausta halutessasi parmesaanilla.


tiistai 7. helmikuuta 2017

Never say never.


Vaikka yleensä shoppailenkin vaatteita todella vähän, niin aina silloin tällöin saan jostain vaatteesta päähänpinttymän. Tiedättehän? Viime syksynä tuo tuollainen vaate oli lämmin, musta parkatakki, jonka lopulta löysin Stadiumista ja joka viimeiset kolme kuukautta on ollutkin päivittäin kovassa käytössä puistonreunalla värvötellessä tai pulkkamäessä rymytessä. Loppuvuodesta taas sain päähäni tarvitsevani mustat pillifarkut ja jonkun tovin niitä täydellisesti sopivia etsittyäni löysinkin omani Vilan alerekistä. 

Ja sitten tammikuussa tajusin tarvitsevani keväisen, vuorettoman bomber-takin. Minä, joka aika tarkalleen vuosi sitten blogien, naistenlehtien ja nettikauppojen uusimpia kuvia selailtuani päivitin Facebookiin, kuinka

"Sitä mietin, että miten kummassa Bomber-takki voi olla kevään suurin hitti?!? Onko kaikki tosiaan unohtaneet ne oranssi-mustat pilottitakit, joiden olisi pitänyt jäädä sinne 90-luvulle?!"

Mutta tänä keväänä sellainen oli pakko saada, minunkin. Ja muutaman päivän käyttökokemuksen perusteella luulen, että tuosta bomberista tulee varmasti koko kevään lempparivaatteeni, ihan niin kuin niistä alennusmyynneistä löytämistäni pillifarkuista tai talveksi hankkimastani parkasta. Viime vuosina olen nimittäin oppinut ainakin tekemään parempia ostoksia ja jättämään ne muutaman käyttökerran vaatteet suosiolla kauppaan.

Ehkä näin iän karttuessa pitäisi oppia olemaan myös vähän vähemmän ehdoton. Joskus kun taisin kovaan ääneen julistaa myös pillifarkut ihan vihoviimeiseksi muotivillitykseksi, ja nykyään minulta löytyy vaatekaapista pelkästään niitä.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Shari Lapena: Hyvä naapuri

"'Mitä nyt?' Marco tiuskaisee hänen selkänsä takaa. 
  Anne toljottaa eteensä. Etuovi on raollaan; se on kymmenen senttiä auki. 
  'Olen varma, että painin sen lukkoon!' Anne huudahtaa kimeällä äänellä.
  Marco tokaisee: 'Ehkä muistat väärin. Olet juonut aika paljon.'
  Mutta Anne ei enää kuuntele. Hän on jo sisällä ja juoksee Marco kintereillään portaita ylös ja käytävää pitkin vauvan huonetta kohti. 
   Kun hän saapuu huoneeseen ja näkee tyhjän pinnasängyn, hän alkaa kirkua."

 
Shari Lapena: Hyvä naapuri (The couple next door, 2016. suom. Oona Nyström)
Otava, 315 sivua.


Jostain syystä olen viime aikoina uponnut aivan täydellisesti johonkin mystiseen keskinkertaisten dekkarien kuoppaan. Olen kiikuttanut kirjastosta kotiin useamman hehkutetun uutuusjännärin kuten Jääkaksoset ja Nainen junassa, ihan vain huomatakseni, kuinka monessa kirjassa kyllä on hyvä idea ja koukuttava alku muttei kuitenkaan lopulta tippaakaan sitä jotain. Kestosuosikit kuten Camilla Läckberg, Kristina Ohlsson sekä Gillian Flynn eivät hekään ole tarjonneet apuaa laittamalla jännärisarjansa tauolle. Ja Mary Higgins Clarken uusimpaan en ole uskaltanut edes tarttua.

Muutaman dekkarin olen aloittanut ja (koska uusi minä) jättänyt myös kesken. Olen huomannut, kuinka paljon kirjaston dekkarihylly lopulta sisältääkään keskinkertaisia, jopa suorastaan huonoja, kirjoja, ja että huono dekkari on monesti paljon huonompi kuin vaikka huono draama.

Kunnes sain käsiini Shari Lapenan Hyvän naapurin.

Annen ja Marcon on tarkoitus mennä naapuriin syömään ja istumaan iltaa, mutta lapsenvahti peruu tulonsa viime tipassa. Hetken asiasta riideltyään he päättävät silti edelleen lähteä ja jättää puolivuotiaan Coran nukkumaan pinnasänkyynsä. Heillä on itkuhälytin, he sopivat käyvänsä puolen tunnin välein katsomassa nukkuvaa vauvaa eivätkä Cynthia ja Graham lopulta asu kuin paritalon toisessa puolikkaassa, yhden seinän päässä. Mitään ei tietenkään voi käydä, eihän?

Mutta kun Anne ja Marco vähän yhden jälkeen palaavat juhlista kotiinsa, on asunnon etuovi auki ja Coran pinnasänky tyhjä.

Tästä hetkestä alkaa Annen ja Marcon painajainen, jolloin perheen salaisuudet Annen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta Marcon firman rankkoihin talousvaikeuksiin levitellään kaiken kansan nähtäviksi ja jonka aikana he joutuvat kysymään itseltään, kuinka hyvin he lopulta tuntevatkaan ystävänsä, naapurinsa, vanhempansa - edes toisensa.

"Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Hän tietää, kuinka tuomitsevia äidit ovat, kuinka hyvältä tuntuu, kun voi tuomita muiden teot."

Ei sillä, kirjallisuuden Nobelia Lapenalle on turha lähteä petaamaan - eikä ehkä vielä palkintoa vuoden dekkaristakaan. Mutta toisin kuin suurin osa muista viime kuukausina lukemistani jännäreistä, se onnistui sekä herättämään mielenkiinnon, pitämään otteessaan koko tarinan ajan ja vielä yllättämään kirjan lopussa. Samalla Hyvä naapuri palautti ainakin jossain määrin minulle uskon siihen, että silloinkin, kun kestosuosikeilta ei ilmesty uusia jännäreitä, voi silti löytää dekkarin, joka sekä viihdyttää että saa hotkimaan tarinan muutamassa päivässä. Jossain, siellä dekkarinhyllyn kirjapinossa, on kuin onkin vielä niitä helmiä, joita minä en vain vielä ole löytänyt.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Nämä tv-sarjat MINÄ haluaisin takaisin.

 
Viime viikolla Subilla alkoi uusintana Gladiaattorit, yksi lapsuuden suosikkisarjoistani. Jo useamman viikon olimme puhuneet miehen kanssa ohjelman paluusta (no, toki välillä muustakin), muistelleet omia suosikkigladiaattoreitamme ja kauhistelleet yleisön verkkarimerta. Vitsillä myös sovimme, kuinka keskiviikko olisi vastaisuudessa meidän tv-iltamme. Mutta kuinka ollakaan, kun ensimmäinen kilpailija lönkötteli lavalle iltakuuden jälkeen, katselimme ohjelmaa sivusilmällä koko perhe. Koska, no, olihan se kuitenkin Gladiaattorit.

Viikonloppuna Iltalehdessä listattiin muitakin sarjoja, joita lehden toimittajat toivoisivat takaisin ruutuihin - ja toisin kuin Gladiaattorien tapauksessa nimenomaan uusin jaksoin. Nämä kuusi minä toivottaisin takaisin vaikka heti:


Twin Peaks

Ystäväni edellisessä asunnossa oli makuuhuoneen katossa tuuletin. Joka kerta heillä kyläillessäni muistan ajatelleeni, kuinka ihan samanlainen tuuletin pyöri Laura Palmerin vanhempien talon yläkerrassa samalla kuin Bob harmaassa tukassaan, farkkutakissaan ja leveä virne naamallaan kiipesi esiin sohvan takaa. Ja joka kerta heillä kyläillessäni mietin, miten joku uskaltaa nukkua sellaisen tuulettimen alla. Ei liene yllätys, että ystäväni ei aikoinaan katsonut Twin Peaksia niin kuin minä.

Onneksi enää ei tarvitse odottaa kauaa: uudet Twin Peaks-jaksot julkaistaan toukokuussa. Vuonna 1991 Laura Palmer sanoi palaavansa 25 vuoden kuluttua eikä siitä myöhästytä lopulta kuin yksi vuosi. 


Frendit

Opiskeluaikoina meillä oli siskon kanssa tapana hakea silloin tällöin Makuunista tuotantokaudellinen Frendejä sekä videovuokraamon viereisestä pizzeriasta pepperoni-ananaspizzaa, jonka sitten jaoimme yksiöni lattialla samalla Joeyn toilailuille naureskellen. Myöhemmin hankin kaikki kymmenen tuotantokautta omaan hyllyyni ja katsoin ne läpi niin moneen kertaan, että yhä edelleen osaan siteerata ulkoa monia vuorosanoja ja halutessani näytellä lempikohtauksiani.

Toisaalta on kai hyväkin, ettei sarja ole (vielä) tehnyt comebackia: hätäisesti rahastusmielessä kyhätty tekele, johon ei ole saatu mukaan kaikkia alkuperäisiä näyttelijöitä, jättäisi suuhun vain happaman maun. Silti tarina ansaitsisi edes pienen jatkon, ennen kaikkea siksi, että saisin tietää, ovatko (ovathan) Ross ja Rachel yhä yhdessä.


Lost 

Kaikkien näiden vuosien jälkeen Jack lentäisi jälleen kerran Tyynnemeren yllä, samassa koneessa monen muun menneisyydestä tutun naaman kanssa. Ja kuinka ollakaan, jossain keskellä ei-mitään, kone alkaisi yllättäen sakata. Kun hän seuraavan kerran avaisi silmänsä, näkisi hän ensimmäiseksi John Locken.

Lostiin koukutuimme miehen kanssa oikeastaan heti, kun se alkoi pyöriä Suomen tv:ssä vuonna 2006, ja myöhemmin katsoimme ensimmäiset tuotantokaudet vielä toiseen kertaan maratoneina. Sarjan loppuun en tosin ollut ikinä tyytyväinen ja haaveilenkin edelleen siitä eeppisestä loppuhuipennuksesta, jossa kaikkien salaliittojen, aikamatkailujen, mystisten lukujen, Dharma-aloitteen, viidakosta ilmestyvien jääkarhujen ja kuuden tuotantokauden jälkeen Jack heräisi juuri Los Angelesiin laskeutuneesta koneesta - ja kaikki olisikin ollut vain unta.


Salaiset kansiot

Yläasteella ja lukiossa lempipäiväni oli ehdottomasti tiistai. Silloin iltapalan yhteydessä tein aina kaksi ylimääräistä leipää, yleensä ruisleipiä juustolla ja suolakurkulla, ja jemmasin ne jääkaappiin odottamaan. Kun Salaiset Kansiot sitten puoli yhdentoista aikaan alkoi, istuin yksin pimeässä olohuoneessa nakertamassa ruisleipiäni. Omassa huoneessa minulla oli seinällä samanlainen juliste kuin Fox Mulderilla työhuoneessaan. The truth was out there.(How lame was I...)

Salaisten Kansioiden tarinaa jatkaneet salaliittosekoiluelokuvat eivät sitten koskaan yltäneet lähellekään varsinaisen tv-sarjan ja etenkin sen viiden ensimmäisen tuotantokauden tasoa, ja viime vuonna lähetetyt pari uutta jaksoa luisuivat nekin ihan liikaa parodian puolelle. Siksi Salaiset Kansiot pitäisi saada takaisin ihan siinä alkuperäisessä hengessään, jossa avaruusolioita, hirviöitä, kannabaaliheimoja ja, no, totuutta edelleen jahtaava Mulder sekä järkevä Scully saisivat keskittyä ihan pelkkien x-arkistotapausten tutkintaan ilman yhtään sen suurempaa salaliittoa.


Merlose Place

Olin yläasteella kun Kimberly vajosi vähitellen yhä syvemmälle hulluuteen ja lopulta räjäytti koko Merlose Placen. Yhä edelleenkään en ole törmännyt sarjaan, jonka juoni olisi yhtä sekopäinen, uskomaton, yliampuva - ja silti ihan pirun koukuttava.


True Blood

Ihan koska Alexander Skarsgård.


Hei, mitkä tv-sarjat TE haluaisitte takaisin? Ja olenko minä muuten ainoa, joka ei vielä ole koukuttunut Skamiin?