maanantai 1. tammikuuta 2018

Kathryn Stockett: Piiat

"Kesä syöksyy taaksemme kuin pinnoite asvalttikoneen perään. Joka ikinen värillinen ihminen Jacksonissa hankkiutuu televisiovastaanottimen eteen ja katsoo kun Martin Luther King seisoo kameran edessä maamme pääkaupungissa ja kertoo että hänellä on unelma. Minä katselen sitä kirkon kellarissa. Meidän oma pappimme pastori Johnson meni Washingtoniin marssimaan, ja minä huomaan etsiväni sen naamaa ihmisjoukosta. En voi uskoa miten paljon väkeä siellä on - 250 tuhatta. Ja kaiken kukkuraksi 60 000 niistä on valkoisia.
     'Mississippi ja muu maailma on kaksi hyvin erilaista paikkaa', diakoni sanoo ja me muut nyökkäämme, sillä tottahan se on.'"


Kathryn Stockett: Piiat (The Help, 2009. Suom. Laura Beck)
WSOY, 619 sivua. 



Kuten muutama viikko sitten kirjoitin, olen jostain syystä viime aikoina jämähtänyt lukemaan lähinnä dekkareita ja trillereitä, ja mitä vähemmän aikaa lukemiselle on, sitä todennäköisemmin kävelen kirjastossa suorinta tietä jännityskirjallisuusosastolle mitään muuta edes vilkuilematta. Siksi joskus kannattaa antaa jonkun muun - ystävän, sattuman tai kirjaston hyllystä silmiin osuneen erityisen kauniin kirjankannen - päättää, mitä lukea seuraavaksi. Niinpä nappasin Kathryn Stockettin Piiat mukaani Mäki-Matin perhepuiston kirjalaatikosta.

Moderni maailma ja suvaitsevaisuus ovat vielä kaukana 1960-luvun alun Mississipin Jacksonista. Samalla kun valkoiset kotirouvat pelaavat tennistä ja bridgeä, pyörittävät paikallista Naisyhdistystä ja hoitavat kynsiään, pitävät mustat kotiapulaiset huolen heidän kodeistaan, kiillottavat heidän pöytähopeansa, kasvattavat heidän lapsensa kuin omansa - mutta eivät silti saa käyttää talon varsinaista wc:tä, sitä mitä heidän valkoinen perheensä käyttää. Ja vaikka ensimmäinen ihminen on jo käynyt avaruudessa, eivät mustat ja valkoiset silti voi käydä samassa kirjastossa.

"Toivotko sinä koskaan, että voisit muuttaa asioita?" kysyy toimittajan urasta haaveileva Skeeter eräänä päivänä ystävänsä kotiapulaiselta Aibileenilta. Skeeter päättää kirjoittaa kirjan aiheesta, josta kukaan muu ei vielä ole uskaltanut kirjoittaa: siitä, millaista on olla musta kotiapulainen Mississipissä, jossa maissin ja puuvillan ohella rehottaa yhä myös rotuerottelulaki. Pikkukaupungin kerman tarkasti puunattujen kulissien takaa paljastuu niin rikoksia kuin rakkautta, toisaalta alistamista ja nöyryytystä mutta myös todellista ystävyyttä, joka ei katso ihonväriä tai sosiaaliluokkaa.

"Se laskee naamansa minun jalalleni. Silitän sen tukkaa uudestaan ja uudestaan kunnes se melkein kehrää tuntiessaan rakkauden, jota kädestäni säteilee. Ja minä ajattelen kaikkia ystäviäni, mitä kaikkea he ovat tehneet puolestani. Mitä kaikkea ne tekee joka päivä sen valkoisen naisen puolesta, jonka kotiapulaisia ne on. Ajattelen tuskaa Minnyn äänessä. Treelorea kuolleena maassa. Minä katson Typykkää ja tiedän sisimmässäni, etten voi estää sitä kasvamasta äitinsä kaltaiseksi. Ja kaikki tämä yhdessä painaa harteitani. Suljen silmäni ja luen Isämeidän mielessä. Mutta se ei saa minua tuntemaan oloani paremmaksi. 
        Luoja minua auttakoon, mutta jotakin pitää myös tehdä."

Stockettin Piiat on lukuromaani isolla L:llä, joka onnistuu synkästä aiheestaan huolimatta olemaan yllättävän kepeää luettavaa. Ehkä syynä on aihe, aikakausi, syvä etelä tai Mississippi, mutta heti ensimmäisiltä sivuilta kirjasta tulee mieleen Kuin surmaisi satakielen. Toisaalta Piioista jää jostain syystä jotenkin puuttumaan se jokin, minkä takia aikoinaan rakastuin Harper Leen klassikkoon; läpi koko kuusisataasivuisen kirjan odotan - ehkä jo kirjasta lukemieni ylistävien blogiarvioiden takia -vielä jotain enemmän, jonkinlaista lopullista show stopperia, joka olisi tehnyt Piioistakin jotain muuta kuin perushyvän lukuromaanin. Ihan samalla tavalla mietin, että vaikka lukukokemus hyvä olikin, olisi Piiat ehkä silti toiminut minulle paremmin elokuvana.

Hyvän tarinan ystävälle Piikoja voi silti varauksetta suositella. Jyväskylässä liikkuva voi hakea kirjan kirjaston lisäksi myös siitä perhepuiston kirjalaatikosta.

2 kommenttia:

  1. Kai tiesit että Piiat on olemassa myös elokuvana? Mun on leffan näkemisen jälkeen pitänyt lukea kirja myös, mutta en ole saanut aikaan. Nyt en enää tiedä pitäisikö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi olla, että tämä on nyt tosiaan nähtävä vielä leffana! Ja hyvä, että tuli tutustuttua tarinaan nimenomaan tässä järjestyksessä: jos itsekin olisin jo katsonut elokuvaversion, en ehkä enää tulisi edes tarttuneeksi 600-sivuiseen kirjaan...

      Poista