keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Saunasta, ihanista naisista, kerrostaloelämästä ja erilaisesta ystävyydestä.


Kun ensimmäistä kertaa uskaltauduin taloyhtiön naisten keskiviikon lenkkisaunaan, odotin esikoistani raskausviikolla 40+1 eikä lähestyvästä synnytyksestä tuntunut kielivän mikään muu kuin koko ajan tukalammaksi muuttunut olo. Kun vääntäydyin valtavan mahani perässä saunan ovesta sisään, kysyivät lauteilla istuneet naapurini luonnollisesti ensin nimeä ja sitten laskettua aikaa. Jälkimmäiseen vastasin "eilen" - ja siitä se juttu sitten lähti. Sillä kerralla otettiinkin ihan erityisen kovat löylyt, ihan vain minun synnytykseni käynnistämiseksi.

Siitä lähtien olemme saunoneet samalla viiden naisen porukalla joka keskiviikko. Taloyhtiön uutisten ja arkikuulumisten ohella olemme jakaneet lauteilla niin vauvan odotuksen, kahden lapsen syntymän, yhdet häät, kahden lapsen kotoa muuttamisen, yhden auto-onnettomuuden, kaksi leikkausta ja yhden ison surun oman vanhemman sairastumisesta ja kuolemasta. Joulukuun viimeiseen lenkkisaunaan olemme aina tuoneet kaikki mukanamme omat Iittalan kivi-kynttilälyhtymme, valaisseet saunan niillä ja avanneet kirsikkaoluet saunaporukan pikkujoulujen kunniaksi. Kun toissaviikolla jauhot loppuivat kesken pitaleipien leipomisen ja lähikauppa oli vielä kiinni, oli meillä heti useampi ovi, jota käydä koputtelemassa. Lopulta sain mukaani puolikkaan vehnäjauhopussin, mutta vain sillä ehdolla, etten missään nimessä ostaisi uutta jauhopakettia ja toisi sitä mukanani seuraavan keskiviikon saunaan.

Muutama kuukausi sitten saunaporukkaamme liittyi uusi jäsen. Naapurirapun mummu oli kyllä asunut talossa jo parikymmentä vuotta, muttei ollut ennen huonoine jalkoineen uskaltautunut saunaan, kun ei tiennyt, olisiko siellä tarvittaessa apua. Sovimme, että olisi, sillä viiden hengen porukastamme on paikalla aina ainakin joku, ja tiivistimme niin, että ylälauteille mahtui vielä yksi.

Pari keskiviikkoa sitten naapurirapun mummu sitten liukastuikin. Onneksi yläkerran eläkeläisrouva oli takana ja otti kiinni. Kun itse muutamaa minuuttia myöhemmin kopistelin rappukäytävästä pukuhuoneeseen ja siitä pesutilaan, oli mummu jo istutettu suihkuhuoneen penkille ja yläkerran eläkeläisrouva pesi hellästi mummun hiuksia. Siitä näystä tuli iloinen mieli pitkäksi aikaa.

Pitäisi osata arvostaa vielä enemmän näitä ihmisiä, joita meidän ympärillä on kymmenittäin. Sillä onhan se aika lohduttavaa tietää, että jos kaadun, on jossain aika lähellä aina joku, joka nostaa ylös.


(Ja siitä ensimmäisestä keskiviikkosaunasta ei muuten mennyt kuin neljä tuntia säännöllisten supistusten alkamiseen - aamuyöstä lähdimme jo keskussairaalalle synnyttämään esikoistamme.)


Ihanaa ystävänpäivää. 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti