perjantai 16. maaliskuuta 2018

Töistä, kehuista ja suomalaisesta tavasta ottaa palautetta vastaan.


Naistenpäivänä pidin koulussa päivänavauksen asioista, joita yläasteikäisille tytöille haluaisin elämästä, Instagramista, itsetunnosta ja itsensä arvostamisesta sanoa. Teksti ei ollut omani vaan Sekunnit ja tunnit -blogin teksti ”Hei tytöt!”, jonka kaveri oli joitain päiviä aikaisemmin jakanut Facebookissa. Muokkasin sitä omaan suuhuni sopivaksi, valitsin musiikiksi Brandi Carlilen The storyn ja aamuyhdeksältä olin keskusradiossa puhumassa reilulle kuudellesadalle teinille.

Pitkään aikaan, jos ikinä, en ole saanut mistään työhön liittyvästä asiasta niin paljon kehuja ja positiivista palautetta kuin tuosta päivänavauksesta. Työkavereiden hehkutus oli jopa niin ylitsevuotavaa, että - suomalainen kun olen - seuraavana päivänä vähän nolotti mennä töihin. Tuntui väärältä ottaa vastaan niin paljon kehuja asiasta, jonka takia en ollut menettänyt yöuniani, johon en ollut kuluttanut tuntikausia ja jossa olin hyödyntänyt jonkun muun valmista materiaalia.

Mutta tällaisia me olemme, me opettajat.

Sitten viikonloppuna törmäsin Petri Kääriäisen tekstiin Uupumus uhkaa - ja tunnistin itseni. Vaikka teen joka päivä parhaani isojen, heterogeenisten opetusryhmien, uuden opetussuunnitelman asettamien vaatimusten, pienien materiaalimäärärahojen ja kasiluokan kriisien parissa, tulee työstä positiivista palautetta lopulta aika harvoin. Sen sijaan olen kyllä saanut kuulla tylsästä oppitunnista ja tyhmästä tehtävämonisteesta, kymmenen opetusalalla viettämäni vuoden aikana pätevyyksiäni on tulkittu väärin ja yhden kerran työsopimukseni alkamisaikaa on muutettu jälkikäteen, ilman minun suostumustani tai siitä minulle edes kertomatta. Jostain syystä erityisesti me opettajat olemme niitä, jotka tekevät ihan kauheasti ihan ja ihan hiljaisuudessa ja joille työsopimuksen kehut, siitäkin huolimatta, tuntuvat aina toukokuussa tulevan jotenkin ihan yllättäen.

Vaikka helmikuussa kirjoitinkin uraoivalluksekseni sen, etten enää arvota itseäni työ(suhtee)ni kautta, niin pakko myöntää, että positiivisesta palautteesta tuli kyllä hyvä mieli pitkäksi aikaa. Seuraavan kahdentoista viikon aikana pitää kunnostautua samassa itsekin, siinä kehumiseen nimittäin: sen verran idearikkaiden, toimeliaiden, ystävällisten, lujan lempeiden, kokeneiden ja ihan uskomattoman ammattitaitoisten tyyppien kanssa saan nytkin tehdä töitä. Ja jos ne ovat yhtään niin kuin minä, niin eivät ne välttämättä sitä edes tiedä, jos ei niille sitä edes silloin tällöin muista sanoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti