maanantai 9. huhtikuuta 2018

Vakosamettihousuinen tyttö.


Lapsena minulla oli tummanruskeat vakosamettihousut, joita vihasin yli kaiken. Ne olivat käytetyt, kuluneet ja sen verran liian isot, etteivät ne tuntuneet päällä hyviltä ja lahkeitakin piti kääriä, etten olisi jatkuvasti astunut niiden päälle. Ja ennen kaikkea ne olivat ruskeat. Pienenä se oli minusta kaikista mahdollisista väreistä se rumin.

Silti ei ollut puhettakaan, ettenkö olisi vetänyt vakosamettihousuja jalkaani harva se päivä. Elettiin yhdeksänkymmentäluvun alkua,  lama-aikaa jolloin jokainen markka ja penni laskettiin moneen kertaan ja pankkikirjan viimeisintä lukua vilkuiltiin monesti kädet hikoillen. Joitain vaatteita sain toki uutenakin, mutta iso osa haettiin vaatteidenvaihtopäiviltä. Sieltä ne ruskeat housutkin löytyivät, isosta pitkälle pöydälle levittystä vaatekasasta. Maksaa ei tarvinnut, vaan omat vanhaksi jääneet vaatteet sai vaihtaa jonkun toisen vanhaksi jääneisiin vaatteisiin ihan ilmaiseksi.

En muista, kommentoiko kukaan koskaan ruskeita housujani negatiivisesti, tuskin. Toisaalta kenenkään ei tarvinnut: opin häpeämään housujani ja itseäni ne jalassa ihan itse. Ja kun yhtenä päivänä pihan isot tytöt vihdoin pyysivät minua kanssaan hyppimään hyppynarua, katsahdin ensimmäisenä ruskeita housujani ja juoksin sitten portaat ylös kotiin. Ne jalassa en halunnut tulla nähdyksi.

Ehkä juuri siksi tunnistan koulun käytäviltä hyvin ne, joiden farkut eivät ole revenneet pelkästään muodin takia ja joille pitää yrittää sujauttaa koulun pädin mahdollisimman huomaamattomasti silloin, kun muut kaivavat repuistaan iphonensa. Samalla tavalla tunnen opettajana piston sydämessäni, kun koulun urheilupäivän tiedotteessa kerrotaan laskettelulipun maksavan neljä kymppiä ja välinevuokra vielä siihen päälle ja kun kieltenopettajana joudun sanomaan oppilaalle, että työkirjaan voi kyllä tehdä, kunhan ostaa kirjan ensin kolmella kympillä itselleen. Samaa rajanvetoa joudun käymään kotonakin: toisaalta haluaisin antaa pojilleni kaiken, mitä he kaupassa osoittavat mutta opettaa heidät kuitenkin arvostamaan ja arvottamaan jotain muuta kuin materiaa. Usein kipuilen myös sitä, kuinka tilastojen mukaan köyhyys periytyy: teen itse ihan samanlaisia, epävarmoja pätkätöitä mitä äitinikin yhdeksänkymmentäluvun alussa.

Tuoreimpien, vuoden 2016 tulonjakotilastojen mukaan 110 000 suomalaislasta asuu pienituloisessa kotitaloudessa. Kaikista lapsista se on reilut kymmenen prosenttia. Siksi onkin erityisen hyvä, että lapsiköyhyydestä ja esimerkiksi ilmaiseksi tarkoitetun (perus)koulutuksen kallistumisesta on viime viikkoina puhuttu mediassa, lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila etunenässä. Kunpa vain vielä joku päätöksentekijäkin havahtuisi samaan asiaan. 

Kuvat toissasyksyltä, jolloin olimme koko perheen voimin osoittamassa mieltä Jyväskylän kaupungin lapsiperheisiin kohdistuvia leikkauksia vastaan. En ehkä kestä tuota kahdeksan kuukauden ikäistä mielenosoittajaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti