lauantai 26. toukokuuta 2018

Se on seitsemän.


Kun kätilö päivälleen seitsemän vuotta sitten vihdoin sai sinut ulos sillä toisella, ensimmäistä järeämmällä, imukupilla, olit ensin ihan hiljaa. "Onhan se hengissä?" oli ensimmäinen, mitä melkein vuorokauden kestäneen synnytyksen jälkeen halusin tietää. Ja olithan sinä. Ihan kohta jo karjuitkin, sinä yhdeksän pisteen mutta meille täyden kympin poika. Synnytysosastolla lauloin sinulle Kentin Utan dina andetagia ihan niin kuin pikkuveljellesi viisi vuotta myöhemmin.

Ja sitten, ihan silmänräpäyksessä, olet seitsemän, melkein koululainen.

Vaikka välillä, tai oikeastaan aina, haluaisin antaa sinulle kuun taivaalta ja jokaisen tähden sen ympäriltä, niin oikeasti toivon vain voivani kasvattaa sinusta reilun ja empaattisen pojan, joka ottaa toiset huomioon, innostuu uutta lelua enemmän uimahallireissusta ja kohtelee hyvin sekä muita että itseään. "Olet sanavalmis ja reipas eskarilainen, kaikkien kaveri", oli lastentarhanopettajaopiskelija kirjoittanut eskarivihkoosi, enkä olisi voinut olla ylpeämpi. Useinpina päivinä vain toivon, että osaisin olla sinulle tarpeeksi hyvä äiti.

Osaat lukea, kirjoittaa ja lisätä puita mummolan saunan kiukaan alle, olet käynyt kuudessa Euroopan pääkaupungissa, ajanut traktoria, nähnyt jääkarhun, ruhjonut huulijänteesi eskarin lumileikeissä ja selaillut useamman Titanicista kertovan tietokirjan. Piirrät mieluummin kuin pelaat futista ja kiipeät jokaiseen mahdolliseen puuhun. Tiedät, kuka on Gettomasa ja mitä on flossaus ja on päiviä, joilloin suurin osa puhelimeeni tulevista viesteistä onkin sinulle - silloin katan mielelläni iltapalapöytään tai päivälliselle yhden tai useamman ylimääräisen lautasen. Usein kolistelemme sarviamme toisiamme vasten, sillä olemme niin samanlaisia, hetkessä kuohahtavia, sinä ja minä. Seitsemän vuoden aikana olen paikannut haavoja, liimannut laastarin toisensa perään, laittanut vesilasiin kuusi maitohammasta hammashiiren haettavaksi ja yrittänyt parhaani mukaan suojella sinua huolilta, joita elämä on eteen heittänyt. Ja silti ne isoimmat jutut ovat vasta edessäpäin.

Vaikka puiston portti on auki, sinä kiipeät aidan yli, ihan joka kerta. Kiireessä, silloin kun jo pukeminen ja kotoa lähtö on sujunut kuin hidastetussa filmissä, se on ihan uskomattoman ärsyttävää, mutta oikeasti rakastan sinua juuri siksi.

4 kommenttia:

  1. Onnea seitsenvuotiaalle! Hän kuulostaa huipputyypiltä :)
    Sitähän sitä eniten toivoo, että osaisi olla riittävän hyvä äiti, ja että laosesta kasvaisi onnellinen ja empaattinen tyyppi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin onkin, todellinen huipputyyppi nimittäin!(Vaikka välillä, päivittäin, myös ihan superuuvuttava...!)

      Munkin toive on opettaa empatiaa, mutta niin, että pitää myös omia puoliaan ja osaa vaatia sen, mitä itselle kuuluu. Itse olen siinä tosi huono, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen huomannut, miten tärkeä taito sekin on.

      Poista
  2. Ihana teksti! Paljon onnea tulevalle eppuluokkalaiselle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3. Ja tuleva eppuluokkalainen kiittää myös.

      Poista