Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus.

"Elämässä koittaa siis kaiketi jossain vaiheessa katastrofaalinen käänne, jolloin koko siihen asti tuttu maailma lakkaa olemasta. Hetki, joka muuttaa meidät eri ihmisiksi yhden sydämenlyönnin kuluessa. Se voi olla hetki, jona rakastettu tunnustaa löytäneensä jonkun toisen ja sanoo olevansa lähdössä. Tai päivä, jona hautaamme isämme tai äitimme tai parhaan ystävämme. Tai hetki, jona lääkäri kertoo meille pahanlaatuisesta aivokasvaimesta.

    Tai sitten nämä hetket ovat vain pidempikestoisten tapahtumasarjojen  dramaattisia päätöksiä, lopputuloksia jotka olisivat olleet arvattavissa, jos vain olisimme uskoneet enteisiin sen sijaan että jätimme ne omaan arvoonsa." 

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Das Herzenhören, 2002. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)

Gummerus, 326 sivua.

Eräänä ihan tavallisena työpäivänä Julian isä, huippuasianajaja Tin Win ajaa JFK:n lentokentälle mutta sen sijaan, että lentäisi liiketapaamiseen Bostoniin, hän nousee Los Angelesin koneeseen, matkustaa sieltä seuraavalla lennolla Hongkongiin ja sieltä edelleen Bangkokiin, jonka lentokentän läheisyydestä eräs rakennusmies löytää hänen passinsa neljä viikkoa myöhemmin. "Wall Streetin vaikutusvaltainen lakimies katosi jälkeäkään jättämättä", New York Times kirjoittaa muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka etsintöihin osallistuu poliisin lisäksi myös murharyhmä, päättyvät Tin Winin jäljet Bangkokiin; tuon tavallisen työaamun jälkeen Julia ei ole kuullut isästään enää mitään.

Sitten eräänä päivänä neljä vuotta myöhemmin Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut tuntemattomalle burmalaisnaiselle, Mi Mille. "Kun hetki koittaa, minä palaan", isä kirjoittaa ja siltä istumalta Julia varaa itselleen lennon Hongkongin ja Bangkokin kautta Rangooniin, Burmaan.

"Hän kertoi nuorimmalle veljelleen tarinan linnunpesästä, mutta poika vain pilkkasi häntä. Kuinka ihmeessä hän saattoi uskoa, että kenenkään kuulo voisi olla niin tarkka? Joku oli todennäköisesti kertonut Tin Winille etukäteen, että pesässä oli yksi muna. Poika oli vain halunnut tehdä vaikutuksen Mi Miin.

    Siitä Mi Mi oli suuttunut - enemmän itselleen kuin veljelleen. Olisihan hänen pitänyt tajuta se. Oli olemassa asioita, joita tukevasti kahdella jalalla kulkevat ihmiset eivät mitenkään voineet ymmärtää. He kuvittelivat ihmisten näkevän silmillään. Uskoivat, että välimatkat taitettiin askeltamalla."

Mutta kuka Tin Win lopulta oli? Isä, joka ei ollut koskaan suostunut puhumaan elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta, jotka vietti Burmassa, eikä päästänyt ketään lähelleen. Isä, joka ei koskaan huutanut, ei koskaan osallistunut isoihin juhliin  tai yrittänyt kuulua joukkoon, joka yhä vuosien jälkeenkin rakasti kotikaupungissaan New Yorkissa niitä paikkoja, joihin yleensä vain turistit eksyvät. Isä, joka kertoi burmalaisia tarinoita, eriskummallisia ja hämmentäviä, joskus julmia ja raakalaismaisiakin, ja niiden loppu oli harvoin onnellinen. Olipa kerran, hän aloitti, ja kertoi tarinan prinssistä, prinsessasta ja krokotiilistä, eläimistä jotka yhtäkkiä ryhtyivät laulamaan ja väkisin erotetuista rakastavaisista, joiden palavista ruumiista nousevat savupylväät nousivat taivasta kohti ja sitten, aivan yhtäkkiä, kietoutuivat toisiinsa niin kuin vain rakastavaiset voivat.

Julian äiti ei ikinä pitänyt tarinasta, vaan sanoi sen loppua liian surulliseksi. Isän mielestä tarinan loppu oli taas hyvinkin onnellinen. Niin valtava kuilu heidän välillään oli.

"Voiko sanoille puhjeta siivet? Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset? Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan? Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion? En tiedä, pystyvätkö pelkät sanat siihen, Julia, mutta teidän isällänne oli sinä päivänä ääni, jollaisen kuulee ehkä vain kerran elämässään."

Sendkerin kirjasta tulee kovasti mieleen alkuvuodesta lukemani Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, jossa korealaisnainen sisaruksineen etsii Soulin rautatieaseman tungoksessa kadonnutta äitiään - ja tajuaa etsinnän edetessä, ettei lopulta ollenkaan tuntenut naista nimeltä Park So-nyo, jota he kaikki olivat kutsuneet aina vain äidiksi. Pidä huolta äidistä -kirjaan verrattuna Sydämenlyönneissä ikuisuus on kuitenkin helpommin pureskeltava: vaikeita, vierasperäisiä nimiä on selvästi vähemmän ja kerronnaltaankin Sendkerin kirja on helpompi seurata, vaikka aika ja näkökulma siinäkin vaihtelevat. Samaa molemmissa kirjoissa on kuitenkin kiehtovat, eksoottiset maat ja kulttuurit tapoineen ja perinteineen sekä tuoksuineen, väreineen ja vuorten taakse laskevine aurinkoineen sekä se tietty haikeus ja luopuminen, mikä suurimpaankin rakkauteen aina sisältyy.

Jos Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se lumoava. Sendkerin kirja on eräänlainen aikuisten satu, kaunis ja samalla äärettömän surullinen, jolle Burma tarjoaa mystisen, taianomaisen miljöönsä. Ja silti tarinassa on jotain hyvin universaalia, se suuri rakkaus nimitäin.

Lopulta en kuitenkaan oikein osaa päättää, onko Sydämenlyönneissä ikuisuus pelkästään laatudraamaa vai aavistuksen chic litiä. Onneksi ei tarvitsekaan. Ja yhden silti tiedän: tämä on koko kesän aikana lukemistani kirjoista se kaikkein kaunein ja tarina, joka lumosi mukaansa heti alussa.