torstai 6. joulukuuta 2018

Asuntohaaveista sekä unelmista, joista ei uskalla edes ääneen puhua.


Ensin olin sitä mieltä, etten tällä kertaa kirjoita meidän asuntohaaveistamme blogissa mitään ennen kuin avaimet ovat konkreettisesti vaihtaneet omistajaa. Toissakeväinen epäonnistunut asuntokauppa kun oli edelleen tuoreessa muistissa: oli neliö, jonka olisimme halunneet ja josta teimme useamman tarjouksenkin, mutta joka lopulta jäi muutaman tonnin päähän. Yhä edelleen, joka kerta, talon ohi kävellessäni mietin, että juuri tuolla me voisimme nyt asua. Olohuoneessa olisi se alkuperäinen tiiliseinä, jonka olisimme kaivaneet paneelin alta esiin ja keittiössä se kahdeksan hengen ruokapöytä, jolle mittasimme paikan yhdellä niistä kerroista, joina asuntoa kävimme katsomassa.

Erityisen paljon harmitti kertoa kariutuneista asuntokaupoista aina uudestaan ja aina uudelle ihmiselle. Ne jo valmiiksi Clas Ohlsonilta hakemamme muuttolaatikot taittelimme piiloon vaatehuoneen nurkkaan.

Sen toissakevään jälkeen emme enää uskaltaneet puhua kotihaaveistamme kuin korkeintaan ihan lähimmille, vähän salassa ja sopivan epämääräisesti. Siitäkin huolimatta, että puoli vuotta myöhemmin löysimme ehkä sen meidän tulevan kodin.

Sitten on myös se tietty taikausko, se perisuomalainen Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa -ajatusmalli: jos unelmista puhuu liian aikaisin, eivät ne sitten tai juuri siksi toteudukaan. Siksi olen kertonut tulevasta matkasta aina vasta sitten, kun sekä lennot että hotelli on jo varattu enkä voisi kuvitellakaan päivittäväni someen käyneeni työhaastattelussa, koska olisihan se sitten niin noloa joutua julkisesti kertomaan tulleensa hylätyksi. Aika usein toivon, että ajattelisin toisin ja voisin Juliaihmisen tapaan sanoa: Puhu toiveistasi ja haaveissasi mahdollisimman monelle ääneen. Sitten ne alkavat tuntua mahdollisilta. Että sen asuntohaaveenkin kuulisi ehkä joku, joka haluaisi tehdä meidän nykyisestä asunnostamme itselleen kodin eikä joku, jolla - taas kerran - on tarjota siitä meidän haaveilemasta kodista viisi tuhatta enemmän.

Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että meidän nykyinen kolmiomme, se josta vähän kerrallaan teimme omannäköisemme ja jonka kynnyksen yli kannoimme synnytyslaitokselta molemmat poikamme, on mennyt myyntiin Etuoveen, Oikotielle ja Kiinteistömaailman omille sivuille. Jollekin tässä olisi tarjolla oma koti, kolme huonetta ja keittiö, 59 neliötä, hyvin hoidettu taloyhtiö, ihanat naapurit ja huippusijainti, josta kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen emme kovin kevyesti edes luovu. Ja tästä jos mistä pitää - ja kannattaakin!- puhua ääneen: jos kaikki menee tällä kerralla niin kuin toivomme, pääsemme ensi vuonna muuttamaan siihen kotiin, joka on lopulta paljon enemmän meidän koti kuin mitä se toissakeväinen neliö olisi ollut. Ja siinä vaiheessa kun avaimet joskus vaihtavat omistajaa, pääsette kuulemaan ihan kaiken.

Sillä nyt olemme päättäneet (ainakin yrittää) uskoa, että tämä unelma ihan oikeasti myös toteutuu.

2 kommenttia:

  1. Onnea asuntokauppaan!Kivan sisustuksen olette kotiinne tehneet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos - sitä tarvitaan! Tykätään kyllä itsekin kovasti tästä nykyisestä, eikä luovuttaisi tästä, jos tämä ei olisi käynyt liian pieneksi. Mikään ultramodernihan tämäkään ei ole, mutta nimenomaan sellainen meidän näköinen, jollaiseksi ollaan tämän remontoitu pikku hiljaa ja sitä mukaan, kun on ollut rahaa.

      Poista