perjantai 11. tammikuuta 2019

Silmänräpäyksistä, pääjalkaisista ja näkymättömästä napanuorasta.



Silloin se poika, jonka ihan juuri olimme tuoneet kotiin synnytyslaitokselta, kun kaikki oli vielä uutta ja maidontuoksuista enkä osannut nukkua edes silloin, kun se vihdoin nukkui, oli kadonnut vilkuttaen opettajansa perässä koulun sisään. Pitkin ensimmäistä viikkoa se toi kotiin uusia koulukirjoja, jotka päällystin huolella kontaktimuovilla keittiönpöydän ääressä. Aapisen kanteen se oli kirjoittanut oman nimensä isoin tikkukirjaimin. 

Ja sitten yhtä nopeasti tulee päivä, jona se koulun jälkeen menee jälkkäriin ja sieltä shakkikerhoon. Kerhon jälkeen se pakkaa reppunsa ja lähtee luokkakaverinsa, ihan uuden ystävän, kanssa kahdestaan kävelemään kohti ystävän kotia. Siinä missä ennen olin vaihtanut vähintään kuulumiset päiväkodin eteisessä jokaisen sen kaverin vanhempien kanssa, kahvitellut yhdessä lastenjuhlissa ja istunut puistonpenkillä, en nyt yhtäkkiä tiedä muuta kuin nimen, puhelinnumeron ja osoitteen. Koko päivän töissä venytän näkymätöntä napanuoraani, joka meitä yhä yhdistää, ja mietin, kuinka kadun ylitys sujuu, kuinka matka ihan uudelle asuinalueelle. Neljältä huokaisen helpotuksesta, sillä tiedän, että joku olisi jo soittanut, jos se ei olisi päässyt turvallisesti perille.

Illalla olemme ehtineet Pikkuveljen kanssa jo käydä taloyhtiön lenkkisaunassa ennen, kun ekaluokkalainen lopulta kolistelee lumisena sisälle. Se on ulkoillut, leikkinyt luokkakaverin koiran kanssa, syönyt riisiä ja kanaa ja katsonut vielä leffankin. "Ihan kivaa", se vastaa, kun haluan tietää kaiken sen päivästä. 

Onneksi sinä olet vielä pitkään pieni, tekisi mieli kuiskata Pikkuveljen korvaan. Mutta niin vain sekin piirtää samana iltana isoveljensä koulupöydän ääressä elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen.


Kuva Pixabay.

2 kommenttia:

  1. Huoh, niin tiedän tuon fiiliksen! Toisaalta on ylpeä kaikista pienimmistäkin saavutuksista, mutta toisaalta miettii, että kohta se on niin iso, ettei enää anna halata aamuisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, tuota viimeistä en kyllä uskalla edes ajatella! Mutta onneksi seitsemänvuotiaskin mahtuu vielä hyvin syliin.

      Poista