keskiviikko 14. elokuuta 2019

Uusi, vanha arki.


Se alkaa joka vuosi juhannuksen jälkeisenä maanantaina: näen kesän ensimmäisen työpainajaisen. Toisin kuin monella muulla opettajalla minulla ei ikinä ole ongelmia päästä lomatunnelmiin tai unohtaa työasioita heti Suvivirren soitua, mutta heti heinäkuussa - silloin kun kesä on oikeasti vasta alussa - alan jo jollain tasolla ja täysin tahtomattani laskeutua takaisin työmoodiin. Kun hyvin voisin istua laiturin nokassa ajattelematta yhtään mitään tai pelkästään uppoutua hyvään kirjaan, huomaan aina aika ajoin ajautuvani stressaamaan töihin paluusta, mahdollisista uusista työkuvioista, jopa pohtimaan jotain tiettyjä opintokokonaisuuksia kylmä hiki otsallani. Heinäkuun loppupuolella jokainen vastaan kävelevä isompi nuorisojoukko nostaa aikaan pienen pakokauhun: noilleko minun tosiaan on, ihan aikuisten oikeasti, kohta pystyttävä taas opettamaan niin elämää kuin epäsäännöllisiä verbejäkin?

Mutta niin vain vanha tuttu arki alkaa aina ensimmäisten päivien jälkeen kummasti sujua, tietenkin. Muutaman viikon kuluttua olo on jo varmasti sen verran helpottunut, että tekisi mieli ravistella itseäni ja luvata, että ensi kesästä en käytä stressaamiseen yhden yhtä päivää. Silti tiedän, että vuoden päästä juhannuksen jälkeisenä maanantaina aloitan sen taas.

Tänä syksynä jotenkin erityisen moni ystävistäni ja kavereistani aloittaa ihan uuden arjen: osa vaihtaa työpaikkaa, muutama jää opintovapaalle, pari on saanut ylennyksen ja jostain syystä useampi aloittaa tänä vuonna yliopisto-opettajana. Minä sen sijaan kaivoin kaapista viime vuoden kirjat ja hyppäsin tuttuun bussiin. Aika monen vuoden tauon jälkeen oli kivaa vaihtelua aloittaa pitkästä aikaa taas paikassa, jossa jo tunsi suurimman osan ja jossa töitä saattoi jatkaa siitä, mihin ne toukokuussa jäivät. Siihen opettajanhuoneen heti vallanneeseen, ihan uskomattoman kovaääniseen, puheensorinaankin pääsi heti mukaan, kun ei itse enää ollut se uusi. Useampaa oppilastakin oli ehtinyt tulla jo ikäväkin. Ne kaikkein pienimmät ryntäsivät halaamaan heti pihalla ja isommatkin tulivat kyselemään kuulumisia.

Tuon kuvan raidallisen paitapuseron ostin muuten heinäkuun lopussa Zarasta. Jo heti Helsingin-lomamme ensimmäisenä päivänä bongasin sen rekiltä ja sovitin, mutta neljänkympin hinta tuntui jotenkin vähän liian suolaiselta, kun siihen mennessä olin viimeisen puoli vuotta ostanut itselleni vaatteita ainoastaan kirpputoreilta. Kahden yön yli mietittyäni oli kuitenkin palattava hakemaan paitaa; päätin, että jos oikea koko edelleen löytyy rekiltä, on sen oltava kohtaloa. Mutta niin vain sovittamani XS oli jo ostettu, kun palasin Aleksanterinkadun liikkeeseen. Niinpä kannoin kassalle vielä jäljellä olleen S-koon ja olin tyytyväinen. Sillä oikeastihan olen ollut XS-kokoinen viimeksi ennen esikoisen odotusaikaa ja joskus on parasta ottaa päätösvalta kohtalolta omiin käsiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti