keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Ane Riel: Pihka.

 ”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut. 

     Kaikki oli silloin toisin. Isäni tavarat eivät vielä vieneet niin paljon tilaa, ettemme enää mahtuneet olohuoneeseen, eikä äitini ollut vielä niin iso, ettei hän päässyt makuuhuoneesta ulos. Siinä vaiheessa he olivat jo ilmoittaneet minut kuolleeksi, jotta minun ei tarvitsisi mennä kouluun.

     Vai tapahtuiko tämä kaikki sittenkin ennen sitä? En oikein osaa selittää, missä järjestyksessä mitäkin tapahtui. Ensimmäiset vuodet ihmisen elämässä tuntuvat niin loputtomilta.”


Ane Riel: Pihka (Harpiks, 2015. suom. Katriina Huttunen)

Aula&co, 248 sivua.


Liv on ihan tavallinen tyttö. Hän asuu äitinsä ja isänsä kanssa pienellä saarella, Päässä, talossa, jonka katossa riippuu joulukuusi, tietenkin, sillä silloin myös kuusen rungon alle voi asetella lahjoja ja muita tavaroita. Isän keräämiä tavaroita on myös olohuoneen vihreässä nojatuolissa, keittiön tasoilla, päällekkäin ja pinoissa niin, että huoneesta toiseen piti kulkea tavaroiden väliin raivattuja polkuja potkin. Oli kiristimiä ja kalaverkkoja, pölykapseleita, gramofoneja ja bensiinikanistereita, ajat sitten vanhentuneita säilyketölkkejä, viuluja, kananrehua, foliovuokia ja vaatteita, joita isä ja Liv toivat öisin mukanaan pääsaaren asunnoista, joihin pimeässä hiipivät. Myöhemmin Liv lähti matkaan yksin, juoksi tietä pitkin pois Päästä mukanaan tyhjä kassi ja palasi myöhemmin pimeässä täyden kassin kanssa. 

Makuuhuoneessa on tavaroiden lisäksi äiti. Oli oikeastaan turvallista tietää, että äiti on aina siellä, sillä viime vuosina äiti on paisunut niin muodottoman lihavaksi, ettei hän enää voinut poistua sängystä. Sitten äidiltä loppuivat konsonantit, sen jälkeen vokaalit ja lopulta äiti söi niin paljon, että hotkaisi oman äänensäkin. Rakas Liv, kirjoittaa äiti kirjeeseen, ja tallettaa sen lopuksi ohueen vihreään kansioon.  

Ja sitten on kaksoisveli Carl, joka seuraa varjona Livin perässä, mutta jota kukaan muu ei tunnu enää näkevän tai kuulevan. Onnettomuudesta ei Liville koskaan puhuta. Liv ei ole mikään tavallinen tyttö, ei alkuunkaan, mutta hänelle kaikki on ihan tavallista, sillä näin kaikki vain on aina ollut.


”Metsästä puhalsi kylmä tuuli, ja se kantoi mukanaan hahtuvia kuin ohimenevinä ennakkovaroituksina joulusta. Hän vetäisi kauhistuneena henkeä tallattuaan pientä kuusenhavua, joka oli irronnut valkoisen huoneen oven naulasta. Hän ei ollut tottunut siihen, että maassa oli mitään. Kainalossa hänellä oli tyyny, jolla hän aikoi tukehduttaa äitinsä.”

 

Livin ensimmäisiä muistoja Päästä on pihkan tuoksu, eriskummallinen kutitus nenässä ja tahmea tunne kämmenellä. Mutta pihka on hyvä, se parantaa haavoja ja säilyttää sisällään turvassa ne kaikkein pienimmätkin eläimet ikuisesti.


”On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kun ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta.

     Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua. 

     En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua.”


Ane Rielin Pihka lyö ilmat pihalle heti ensimmäisessä kappaleessa painaessaan tyynyn isoäidin kasvoille, ja kirjasta on oikeastaan mahdotonta sanoa yhtään mitään. Se on eräänlainen ruman kaunis rakkaustarina perheestä, jolle tärkeintä oli pysyä yhdessä vaikka mikä on, ja toisaalta taas jonkinlainen inhorealistinen kauhukertomus pahuudesta, josta on tullut osa arkipäivää. Samalla se näyttää, mitä tapahtuu, kun yhdelle ihmiselle kasaantuu vähän liikaa kannettavaa ja kuinka tervekin mieli voi pikku hiljaa murtua. Enää ei ole oikeaa ja väärää, ei myöskään loppua ja alkuja, sillä muutos terveestä sairaaksi ja syrjäytyneeksi käy salakavalasti liukuen. Surullisinta on, että Pihkassa on pelkästään uhreja: kukaan ei maalaa maailmaansa mustaksi tarkoituksella.

Tätä ei yksinkertaisesti voi laskea käsistään - lukemisen aikana pystyy tuskin hengittämään.

Kumma kyllä Pihka ei ole rankoista käänteistään huolimatta täysin lohduton, tuskin ollenkaan. Kiitos tästä kuuluu kertojalle: äidin kirjeitä lukuun ottamatta tarinan kertoo Liv. Vaikka epänormaalista on tullut normaalia ja elämästä pimeässä kontissa arkipäivää, värittää kaikkea lapsenusko. Aina voi rakastaa ehdoitta, ja lopulta hyvään elämään tarvitaan kumman vähän.


”Vähitellen minulle alkoi valjeta, ettei pimeys sittenkään vienyt enempää kipua, ja sen vuoksi kipu jäi Carlin ja minun sisään. Että pimeys oli täyttynyt. Niin kuin talomme.

     Ehkä isänikin huomasi sen. Ehkä häneenkin sattui pimeässä. Ehkä hän ei tiennyt, että minuun sattui. En ollut varma, pitäisikö minun kertoa siitä.”

maanantai 28. joulukuuta 2020

Vuonna 2020.


Tänä vuonna muun muassa...


Esikoinen täytti yhdeksän ja juhli sitä kesän alussa puutarhabileissä kavereidensa kanssa.

Pikkuveli täytti neljä, oppi ajamaan polkupyörällä, päätti alkaa kasvattaa pitkää tukkaa ja olisi joka ilta halunnut lähteä kaverin luokse vaihtelemaan Pokémon-kortteja.

Miehen kirja julkaistiin.

Olin koko vuoden samassa työpaikassa, aloitin syksyllä seiskaluokan luokanvalvojana, opetin pitkästä aikaa myös äidinkieltä ja kirjallisuutta ja olin ensimmäistä kertaa paikallisella kesälomalla sitten vuoden 2014.

Vietimme ensimmäistä kertaa joulua kotona ihan vaan omalla porukalla.


Kävimme maaliskuussa Tallinnassa kylpylälomalla vain paria viikkoa ennen kuin koko maa sulkeutui.

Revimme puolipaneelit ruokailuhuoneen seinästä, maalasimme seinät valkoisiksi ja nikkaroimme koivutasosta uuden keittiönpöydän.

Juhlimme kesällä kymmenettä hääpäivää Varjolan tilalla.

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni savusaunassa.

Vietimme yhden heinäkuisena päivän Suomenlinnassa.

Remontoimme Pikkuveljen huoneen ja aloimme suunnitella keittiöremonttia.


Uin järvessä vielä lokakuussa.

Kävimme siskon kanssa Popparissa Knipin keikalla.

Saimme mummolan laiturilta koukkuun hauen - ja se pääsi pakoon.

Juoksin edelleen läpi vuoden vähintään kahdesti viikossa.

Yhdeksänvuotias luki kevään koronakaranteenin aikana kaikki Soturikissat-sarjan kirjat.

Mökkeilimme kesäkuussa Ähtärissä siskoni kanssa ja vietimme juhannuksen maalla.

Näin sekä ystäviä että perhettä liian harvoin.

Luovuin haaveestani saada vaikutuinen työpaikka opettajana ja uskomatonta mutta totta tuosta haaveesta luopuminen oli todella helpottavaa ja tehnyt minulle todella hyvää.


Maalasimme jälleen koko perheen nimet Oikokatuun.

Väsyimme koko perhe keväällä siihen, että sekä miehen että minun olisi pitänyt tehdä etätöitä kotona samalla, kun yksi vastentahtoinen koululainen kävi tokaluokkaa ja yksi ylienerginen neljävuotias levitteli hamahelmet pitkin keittiönpöytää.

Rakastuin You- sekä The Crown-sarjoihin ja lenkkeilin useimmiten true crimeä kuunnellen.

Pidimme Pikkuveljelle viidakkosynttärit.

Kävimme Tallinnan Fotografiskassa, Ähtärin eläinpuistossa ja Ainolassa ja järjestimme vielä syksyllä perhepuiston Syystulkoot.

Hankin kerralla kahdet uudet silmälasit.

Pikkuveljen kyynärpää meni sijoiltaan ja vietimme yhden kireähkön lauantai-illan keskussairaalan päivystyksessä koko perhe.

Tein taas enemmän töitä kuin pitkiin aikoihin ja olin loppuvuodesta todella uupunut.


Juhlimme vappua perheen kanssa JVG:n keikalla omassa olohuoneessa ja katoimme pöytään kotiovelle tilaamiamme munkkeja, ja pääsiäisenä pojat pukeutuivat kissaksi ja Harry Potteriksi ja sujauttelivat virpovitsoja naapureiden postiluukuista.

Hiihdin ensimmäistä kertaa melkein kahteenkymmeneen vuoteen ja innostuin.

Olin usein todella yksinäinen.

En syksyllä yhtäkkiä enää osannutkaan kirjoittaa.

Kävimme koko perhe elokuvissa katsomassa Frozen 2:sen.

Odotin uutta vuotta - ja uutta alkua - kovemmin kuin pitkään aikaan.

 

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään.

”Ehnien kotona tuoksui puhdistusaine, kevyt kukkaistuoksu, joka tervehti heitä heti eteisessä.

     Magdalena riisui kenkänsä, laittoi ne Ann-Karinin lenkkareiden viereen kenkähyllylle ja ripusti takkinsa vaaleanruskean päällystakin viereen. Takissa oli kukkarintanappi.

     Ihminen voi vain kadota.”


Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään (Vår egen lilla hemlighet, 2015. suom. Eliisa Salminen)

Tammi, 391 sivua.


Kun hagforsilainen sosiaalityöntekijä Anna-Karin Ehn jättää palaamatta kotiin työpäivän jälkeen, aletaan nopeasti epäillä rikosta. Anna-Karin, kokenut sosiaalityöntekijä, ei lähtisi vieraan matkaan, unohtaisi varmistaa pakoreittiä tai antaisi yllättää itseään - tai edes ikinä tulisi kotiin myöhemmin, kuin on ilmoittanut. Siksi jotain pahaa on täytynyt sattua. Aviomies tekee katoamisilmoituksen, ja kun Anna-Karinin auto myöhemmin löytyy hylättynä ja verisenä, käynnistyy todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan.

Pikkukaupungin poliisien Petra Wilanderin ja Christer Berglundin ohella Anna-Karinia etsii myös toimittaja Magdalena Hansson. Etusivun jutun lisäksi Magdalenaa ajaa myös syyllisyys: juuri hän teki Anna-Karinille lastensuojeluilmoituksen epäilemästään perheväkivaltatapauksesta, jota Anna-Karin lähti selvittämään ennen katoamistaan. Onko hänen halunsa pelastaa poikansa ystävä ja tämän oudon vetäytyvä äiti sinetöinyt Anna-Karinin kohtalon?

Ja sitten Anna-Karinin repeytynyt ja verestä laikukas kaulahuivi löytyy paikallisen voimalaitokselta, kosken alajuoksulta, ja on aika ruveta naaraamaan, mitä vedestä löytyy.


”Ensin hän ei ymmärtänyt, mitä näki.

     Punaisia roiskeita seinällä ja jotain tahmeaa, jota oli valunut lattialistalle. 

    Ruumis roikkui kierossa toimistotuolin käsinojan yli, pää kummallisessa kulmassa. Pistooli.

     Verta pöydällä, tietokoneella, lätäkkö lattialla.

     Sitten hän kuuli oman huutonsa.” 


Älä kerro kenellekään on toisaalta melko perinteinen dekkari, toisaalta kirja perheistä, joita yhdistää oma, pieni salaisuus. Kirja vie lukijan suljettujen kylpyhuoneen ovien taakse, olohuoneisiin, joiden kirjahyllyjä perhevalokuvat koristavat ja keittiöihin, joiden kaapiston hajonnut vedin muistuttaa illasta, jona paisti ei sitten kuitenkaan ollut oikealla tavalla kypsennettyä. Se peittää meikkivoiteella mustelmat ja ontuu korkeintaan huomaamattomasti, mutta osaa edelleen hymyillä silloin, kun pitää, ja valehdella sujuvasti. Schulmanin kirjassa pahuus ei löydy hylätystä kartanosta tai vankilan suljetulta osastolta, vaan se asuu lähempänä, kuin osaa arvatakaan: sillä samalla pikkukadulla kuin sinäkin, ihan naapurissa. Joskus matka silityksestä lyöntiin on vain muutamia sekunteja.

Oikeastaan Ninni Sculmanin dekkarissa ei ole mitään kovin uutta. Silti se on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani jännäreistä, ja sen luettuani varasin välittömästi kirjastosta myös sarjan kolme aiempaa osaa. Schulmanilta löytyvät niin poliisit, jotka painivat työnsä lisäksi myös omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa, klassinen juonikaavio ja tarpeeksi epäiltyjä, jottei mitään voi pitää itsestään selvänä. Paketti kuitenkin toimii ja imaisee mukaansa saman tien. Kirjan henkilöt ovat sopivan tavallisia ollakseen samaistuttavia ja rikos rakennettu niin taidokkaasti, ettei loppuratkaisua voi arvata ennen, kuin on itsekin kääntänyt pahalle selkänsä.

Koska kukapa tosiaan olisi uskonut.


”Hänellä oli yhä tapana ryömiä Magdalenan peiton alle neljältä aamulla lähes joka yö, mutta nyt hän ei ollutkaan löytänyt Magdalenaa sängystä.

     ’Mitä sinä teet?’ Nils sanoi ja katsoi Magdalenaa.

     ’Istun täällä ja ajattelen. Olen hieman surullinen.’

     ’Miksi olet surullinen?’ 

     Magdalena toivoi, että tietäisi miten toimia. Että hän voisi suojella Nilsiä kaikelta pahalta.

     ’On tapahtunut jotain kamalan, kamalan surullista’, Magdalena sanoi. ’Tule syliin, niin kerron.’”

 

tiistai 15. joulukuuta 2020

Delia Owen: Suon villi laulu.

”Samaa tahtia kuin hänen kokoelmansa karttui, kasvoi kuitenkin myös hänen yksinäisyytensä. Hänen rinnassaan asusti sydämen kokoinen tuska. Eikä sitä helpottanut mikään. Eivät lokit, ei komea auringonlasku, eivät harvinaisimmat simpukatkaan.

     Kuukausista kertyi vuosia.

     Yksinäisyys paisui ja lipesi hänen otteestaan. Hän kaipasi toisen ihmisen ääntä, läsnäoloa, kosketusta, mutta halu suojella omaa sydäntä oli vielä väkevämpi.

     Kuukausista kertyi toinenkin vuosi. Ja taas toinen.”



Delia Owens: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing, 2018. suom Maria Lyytinen)

WSOY, 416 sivua.


Sinä aamuna äiti oli ollut tavallista hiljaisempi ja sitonut otsalleen huivin kellertävien mustelmien peitoksi. Heti aamiaisen jälkeen, jo ennen kuin tiskit oli pesty, äiti oli pakannut jotain tavaroita siniseen kapsäkkiinsä ja läimäyttänyt sitten verkko-oven kiinni ensimmäistä kertaa niin, että se paukahti karmeja vasten eikä vain vaimeasti asettunut paikoilleen. Kuistilta viisilapsisen perheen iltatähti Kya ehtii nähdä enää äidin selän sekä äidin jaloissa olevat alligaattorikuvioiset kengät, joita tämä ei koskaan muulloin käyttänyt. Toisin kuin aina yleensä, äiti ei tällä kertaa käänny vilkuttamalla polun ja tien risteyksessä, vaan jatkaa matkaansa horjuvin askelin. On vuosi 1952 ja Kya on kuusivuotias.

Vaikka Kya odottaa äitiä kärsivällisesti kuistilla, ei äiti enää palaa - eikä elämä Pohjois-Carolinan marskimaalla palaa ikinä ennalleen. Vähitellen  myös sisarukset jättävät Kyan yksin kuin äidin esimerkkiä noudattaen, pakenevat suon ympäröimää ränsistynyttä kotitaloa ja isää, joka on tottunut hukuttamaan pulloon niin sotatraumansa kuin omat epäonnistumisensa. Yhtäkkiä jäljellä on enää Kya, jonka pitää selvitä kaikesta yksin: kävellä paljon jaloin hiekkatietä kaupunkiin ostamaan jauhoja, kyhätä kokoon päivällinen kerta toisensa jälkeen, selvitä silloinkin, kun myös isä yhtenä päivänä jättää saapumatta kotiin. Yöt Kya nukkuu kuistivuoteellaan tähtien alla kuunnellen luonnon ja kaskaiden ääniä, suon villiä laulua, jonka vain harvat kuulevat.


”Seuraavana päivänä hän palasi rannalle - sama vuorovesi, eri kellonaika, mutta siellä ei ollut ketään, vain äänekkäitä vikloja ja aalloilla kelluvia nilviäisiä.

     Hän yritti kaikin keinoin vältellä tuota rantaa ja pysytellä suovesillä, etsiä linnunpesiä ja sukkia. Pysytellä turvassa, ruokkia lokkeja ryyneillä. Elämä oli koulinut hänestä mestarin sullotaan tunteet sisälleen. 

     Mutta yksinäisyydellä on oma kompassinsa. Ja niin hän palasi rannalle etsimään poikaa taas seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.” 


Vuosien saatossa Kya käpertyy yhä enemmän itseensä ja häntä ympäröivään luontoon, pois kaupungin ja sen yhteisön piiristä. Kaupunkilaisten puheissa hän on Rämelikka, susien sukua, puuttuva rengas apinan ja ihmisen välillä, jotain jonka silmätkin hehkuvat pimeässä. Ja kun suolta sitten löytyy kylän oman suosikkipojan ruumis, kääntyvät epäilykset heti Kyaan. Kuka muu voisi olla syyllinen murhaan kaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa, kuin tyttö, joka on käynyt koulua elämässään vain yhden päivän ja joka viihtyy paremmin lokkien ja simpukoiden kuin ihmisten seurassa?

Suon villi laulu on Delia Owensin esikoisromaani ja huikea myyntimenestys; tähän mennessä teosta on myyty jo yli kahdeksan miljoonaa kappaletta ja se on kerännyt suitsutusta ympäri maailmaa. Kun loppukesästä kyselin kirjaa kustantajalta, olivat kaikki arvostelukappaleet jo menneet, ja kirjastossa pääsin odottelemaan omaa kopiotani varausjonoon sijalle 117. Meni neljä kuukautta ennen kuin sain kirjan käteeni.

Ja ehkä juuri siksi Suon villi laulu oli jonkinasteinen pettymys: neljän kuukauden odottamisen ja useamman saamani suosituksen perusteella odotin uutta Linnuntietä, Totuutta Harry Quebertin tapauksesta tai vähintään Elämää elämältä, johon olisin uponnut suinpäin ja jäänyt kellumaan vielä lukemisen jälkeenkin. Suon villi laulu on eräänlainen aikuisten satu, jossa kauniin kuvainnolliset, välillä jopa runolliset, luontokuvaukset yhdistyvät murhamysteeriin ja traagiseen kasvutarinaan, mutta se viimeinen silaus jää jollain tavalla puuttumaan - tai lipuu kuitenkin asteen liiaksi siirappisuuden puolelle. Owensin kirjaan tarttuessani oletin saavani luettavakseni vuoden parhaan kirjan. Siksi perushyvästä bestselleristä jäi lopulta vähän valju olo.

Vaikka Suon villi laulu ajautuu ajoittain epäuskottavuuden puolelle, on kirjan loppu silti nerokas. Sen enempää siitä ei tosin voi paljastaa, mutta onneksi kirjan voi aina lukea itse.

 

”Miljoonien yksinäisten minuuttien koulimana Kya luuli tietävänsä, mitä yksinäisyys on. Sitä, että tuijottaa kaiket päivät vanhaa keittiönpöytää, tyhjiä makuukammareita, silmänkantamattomiin jatkuvaa merta ja heinikkoa. Ettei ole ketään, jonka kanssa iloita sulkalöydöstä tai valmiiksi saadusta vesivärityöstä. Sitä, että lausuu runoja lokeille.”

perjantai 11. joulukuuta 2020

Kirjavuosi 2020.



 TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2020

 

Näitä rakastin:

1. Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

2. Suvi Vaarla: Westend

3. Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

4. Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

5. Saara Cantell: Kesken jääneet hetket 

6. Celeste Ng: Olisi jotain kerrorravaa

 

Näistä pidin:

 1. Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

2. Camilla Grebe: Varjokuvat

3. Jessie Burton: Muusa

4. Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade 

5. Emma Cline: Tytöt

6. Kate Quinn: Metsästäjätär

7. Miika Nousiainen: Pintaremontti

8. Delia Owens: Suon villi laulu


Näihin olin pettynyt:

1. Rachel Cusk: Ääriviivat

2. Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen 

3. Éduard Louis: Ei enää Eddy

4. Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja

 

Nämä luin, mutten jaksanut blogata niistä:

1. Ulla-Leena Lundberg: Jää

2. Camilla Läckberg: Hopeasiivet

3. Toni Morrison: Sinisimmät silmät

4. Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

5. Sofie Sarenbrant: Osasto 73

6. Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

 

Tarkemmat arvioit listan kirjoista löydät tästä blogista tagilla kirjallisuus.



sunnuntai 6. joulukuuta 2020

103 ihanaa asiaa minun Suomestani.


 

 Saunan tuoksu.

Herääminen sen jälkeen, kun yöllä on satanut ensilumi.

Salmiakki.

Pakkaslumen narskunta kenkien alla.

Oikein tumma ja kova jälkiuunin ruisleipä.

Se, kuinka maasto alkaa Nurmeksen jälkeen muuttua ja ajattelen tämä on minun sielunmaisemani.

Popcornin tuoksu Linnanmäellä.

Tove Jansson.

Hesen majoneesi.

Talkoot ystävien raksalla.

Se, miltä Jyväskylä näyttää öisin, kun ajaa kotiin Lahden suunnasta.

Auringonlasku mummolassa.

Anopin omasta metsistä poimituista sienistä tekemä sienisalaatti.

Kesäyöt.

Pihaton takaa lasten kanssa piirakkaa varten poimitut mustikat.

Harjun iltasoitto.

Naapuri, joka saapuu muuttoavuksi.

Riikka Pulkkisen kirjat.

Lapsuuden kesät maalla, jossa paras piilopaikka oli navetan vintillä kuivien heinien alla.

Suomenlinnan vaaleanpunaiset seinät.

Meren tuoksu.

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän.

Kylmään järviveteen pulahtaminen (sitten jälkeenpäin).

Muuttolintujen näkeminen.

Behmin Draaman kaari viehättää -levy.

Festarit ja basson syke.

Vuosien saatossa tutuksi tullut lähikaupan myyjä.

Se, kuinka hyvä mieli ihmisten hymyistä tulee.

Äitiyspakkaus.

Ilmainen kouluruoka ja laadukas opetus.

Ateneum.

Fazerin sininen, tietenkin.

Se, että kuitenkin aina keitetään, vaikkei minua varten tarvitse keittää.

Lähipuistoon ilmestynyt heijastinpuu.

Kirjastot.

Ystävä, jonka tapaa ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana koulun pihalla ja josta myöhemmin tulee itseoikeutetusti kummitäti pikkuruiselle pojalle.

Juoksulenkki pitkospuilla.

Nuotiokahvit.

Laadukas varhaiskasvatus.

Grillimakkara jääkiekkopelin erätauolla.

Vasta (ei vihta).

Kuivauskaappi keittiössä (yritäpä elää ilman edes kesä Berliinissä!).

Mummon mansikkamehu, joka oli niin sokerista, että lusikkakin pysyi siinä pystyssä.

Tuore lakritsi.

Hiihtäminen keväthangilla.

Kalsarikännit.

Lokkien kirkuminen Kauppatorilla.

Kevään ensimmäiset aurinkoiset päivät sen jälkeen, kun on ollut kolme kuukautta pimeää.

Helsingin Tuomiokirkko.

Tuntematon sotilas telkkarissa jokaisena itsenäisyyspäivänä.

Yöuinti.

Leipäjuusto.

Marimekon printtikassi.

Muumimukit pinossa astiakaapissa.

Mintunvärisen Vitaliksen tuoksu.

Mökkeily tyttöporukalla.

Musta huumori opettajanhuoneessa.

Jokakeväinen jääkiekon MM-kisahuuma. 

Se, että jos jauhot loppuvat kesken leivonnan, voi hiippailla sukkasillaan ja kulho mukanaan naapuriin lainaamaan sen puuttuvan desilitran.

Suvivirsi kesäloman ensimmäisenä päivänä.

Kirpputorit ja pikkukaupunkien kierrätyskeskukset.

Rönttöset.

Raitiovaunun kolina Mannerheimintiellä.

Kevään ensimmäiset leskenlehdet.

Pienet museot.

Antikvariaatit.

Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt.

Vaaleanpunaiseksi värjäytyvä taivas Mäki-Matin yllä.

Karaokeillat työporukalla.

Sitruunantuoksuinen käsivoide, jota mummu levitti käsille iltaisin.

Paljaat varpaat lämmintä asfalttia vasten.

Viinilasillisen ystävän kanssa kesäyössä.

Tuoreet mansikat.

Kymmenenuutisten loppukevennykset.

Lakkasuot siellä, missä lähimpään asutukseen on kilometrejä ja taas kilometrejä ja mistä minä olen kotoisin.

Kjell Westön Kangastus 38.

Kummitädin lähettämät syntymäpäivä- ja nimipäiväkortit, joista voi samalla lukea kuulumiset Kuhmosta.

Naisvaltainen hallitus.

Ilmainen santsikuppi.

Pulkkamäki lasten ja isovanhempien kanssa.

Hiljaisuus.

Ultra Bra.

Seitsemän eri kukan kerääminen tyynyn alle juhannusyönä.

Tomaattisilli ja uudet perunat.

Ulkona tuulessa kuivuvat lakanat.

Hain keltaiset kumpparit.

Vanhempainvapaa ja neuvola.

Sanavapaus.

Lähipizzeriasta mukaan pakattu valkokaalisalaatti.

Mattopyykki ja mäntysuovan tuoksu. 

Sanat kuten kyynel, kaipaus ja usva.

Topeliuksen satuaarteiden lukeminen omille lapsille kolmekymmentä vuotta vanhasta kirjasta.

Kotimaisista marjoista tehty luonnonkosmetiikka.

Mummon aina jouluksi neulomat uudet villasukat.

Se, kun ystävä kuitenkin auttaa, vaikka kuinka olen sanonut, ettei minua nyt tarvitse.

 Kesäsade.

Tasa-arvo.

Sarkasmi.

Torikahvit eläkeläisten keskellä silloin, kun muu kaupunki vasta heräilee.

Pihatyöt kaljapalkalla.

Kaksi kynttilää ikkunalla itsenäisyyspäivänä. 

Kuusimetsät.

Maa on niin kaunis joulukirkossa, kun kaikki nousevat seisomaan pipojaan ja hanskojaan keräillen ja laulu nousee aina kirkon kattoon asti.


perjantai 4. joulukuuta 2020

Kuukauden vege: kukkakaalikorma.


 Joulukuun vegenä blogissa kokataan kukkakaalikormaa, jonka ohjeen löysin Lapsiperheen vegaanikeittokirjasta ja muokkasin mieleiseksi.


KUKKAKAALIKORMA

pieni kukkakaali

1 pkt kaurapalaa

sipuli

2 valkosipulinkynttä

1 rkl raastettua inkivääriä

1-2 rkl rypsiöljyä

2 tl garam masalaa

2 tl currya

1 tl jauhettua korianteria

1 tlk kookosmaitoa

ripaus suolaa

tuoretta korianteria

riisiä


Paloittele kukkakaali pieniksi nupuiksi, kuutioi kaurapalat ja silppua sipuli ja valkosipulinkynnet. Kuori ja raasta inkivääri.

Kuumenna öljy paistinpannussa. Lisää sipuli ja kuullota hetki. Lisää mausteet ja pyörittele öljyssä, kunnes niistä alkaa irrota tuoksua. Lisää pannulle kaurapalat, inkivääri ja valkosipuli ja jatka kuullottamista, kunnes kaurapalat ovat saaneet vähän väriä.

Kaada pannulle kookosmaito ja lisää kukkakaali. Keitä keskilämmöllä, kunnes kukkakaali on sopivan pehmeä.

Revi päälle tuoretta korianteria ja tarjoile riisin kanssa.


Jotain muuta ylijääneen riisin seuraksi?

Kokeile vaikka

vegaanista tikka masalaa

tai 

beanit satayta