Ensimmäinen puoli vuotta.

Ja ihan yhtäkkiä se on puolivuotias, Pikkuveli nimittäin. Ensimmäisen kuuden kuukauden aikana se on ehtinyt jo vaikka mitä.

 

Tehnyt asioita, joita isoveljensä ei vielä samanikäisenä ollut tehnyt.

Käynyt sushilla, piipahtanut Gaggatygeissä, ajanut ratikalla, viettänyt yli viikon sairaalassa nenämahaletkussa, käynyt thaimaalaisessa - useamman  kerran, osallistunut kadunvaltaukseen (nukkuen), piipahtanut tivolissa ja Linnanmäellä sekä kiertänyt Luonnontieteellisessä museossa, kiikkunut tyytymättömänä Manducassa, mökkeillyt, matkustanut ulkomaille, nähnyt strutsin ja keinunut perhepuiston hämähäkkikeinussa (tosin kauhusta kankeana).

Oppinut uutta.

Oppinut kannattelemaan päätään, kääntymään, istumaan, syömään kiinteitä, tarttumaan leluihin, punkeamaan akselinsa ympäri ja vähän eteenpäinkin. Oppinut myös kiljumaan kovaa ja korkealta, syömään peukaloaan sekä tarttumaan salamannopeasti hiuksiin ja silmälaseihin.

Kasvanut hurjasti.

Jättänyt keskosten käyrän ja siirtynyt sille ihan tavalliselle keskikäyrälle.

Päättänyt, että äiti on paras. 

Kieltäytynyt itsepäisesti tuttipullosta ja päättänyt mieluummin odottaa äitiä kotiin niiltä useamman tunnin kampaajareissuiltakin. 

Nukkunut edelleen yönsä hyvin.

Thank God for that!

Aiemmat kuukaudet löydät täältä, täältä, täältä ja täältä.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

"Tai sitten Iida oli ollut oikeassa koko ajan, ymmärtänyt kaiken aikojen ja matkojen ohi, sellaisen tiedon, joka asui illan hämärissä ja suppuun painuneissa lehdissä, lumen alla ja kuivuneissa kaisloissa, salaisuudet joita kantoivat metsäneläimet ja mustarastas joka alkoi laulaa keskellä yötä.

    Asiat ovat toisinaan niin kovin yksinkertaisia."

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (2013)

Siltala, 124 sivua.

Olen ehkä joskus maininnutkin, että parasta koko bloggaamisessa on sen tuoma vuorovaikutus: vaikka onkin hieno huomata, että joku postaus kerää erityisen paljon lukijoita, olen lopulta iloisempi siitä yhdestä ihmisestä, joka kirjoittaa kommentin, kuin niistä viidestäsadasta, jotka klikkaavat tekstin auki. On mahtava huomata, että liikuttaa tai pistää ajattelemaan, saa ehkä annettua jollekin vinkin hyvästä kirjasta tai uuden reseptin, antaa vertaistukea mutta saa myös palautetta, jos on menossa ihan metsään, aiheuttaa välillä ihan keskusteluakin. Ja sitten ovat vielä ne hetket, kun joku minun tekstejäni ja tyyliäni jo pidempään seurannut lukija suosittelee kommenttiboksissa kirjaa, josta saattaisin pitää ja kirjastosta kirjan haettuaan huomaa, että kylläpä ne aika hyvin minut jo tuntevat, ne lukijat nimittäin.

Kiitos siis vinkistä Joululainen, sillä ilman sinua en olisi luultavasti kantanut tätä ikinä mukanani kotiin.

Kaikki alkaa kyystä, siitä joka sinä hautovankuumana heinäkuuna vuonna 1938 ihan yllättäen nappasi kiinni Iidan sääreen. Ja koska lääkekaapista löytyi vain kuollut kärpänen ja koska piharakennuksessa asuva vahtimestarikaan ei ollut paikalla, ei Iidan auttanut muu kuin hypätä rikkinäisen pyörän selkään ja lähteä polkemaan kohti apteekkia. Ja juuri sillä reissulla, siinä sillan kohdalla, Iidaa vastaan kävelee mies, ja kun he ensimmäistä kertaa katsovat toisiaan silmiin, luodaan maailma, rakennetaan pyramidit ja keksitään höyrykone.

Se oli alku. Tai sitten alku olikin yksinhuoltajaäiti, joka kasvatti Viljamista kaikkien rakastaman suosikin mutta opetti samalla vaikenemaan asiat kuoliaiksi, olemaan aina läsnä vain leikisti. Tai ehkä alku olikin Edla, joka kerran kuussa istuu alakerran kampaamoliikkeessä permanentattavana ja sen jälkeen loput kuusta kotona kiharat päässä odottamassa postin kolahdusta, lääkkeidenottoaikaa ja ruokapalvelun nuorta lähettiä, joka ei koskaan sano mitään. Edla, joka sekä odottaa kuolemaa että haluaa vihdoin kertoa jollekin kantamastaan salaisuudesta.

Kirkkaat päivä ja ilta on tarina hetkistä, silmänräpäyksistä, valinnoista ja niiden vaikutuksista, siitä, minkä verran muistoista saa pitää itsellään ja mitkä muistot toisenkin kuuluisi tietää.

"Ja sitten. Kaiken tämän jälkeen. Mikä lie perhosen siiven räpsähdys, joku pieni liike jonkun toisen elämässä, ehkä se miten joku jossakin napsautti kiinni lääkerasian kannen tai käänsi avainta lukossa, ehkä se miten madagaskarilainen palmu teki jossakin itsemurhan kukkimalla liian mahtipontisesti tai sitten ihan vaan... niin. Liian suuri määrä viiniä (sekä teehen sekoitettu viski) sysäsi heidät yhtenä iltana toistensa syliin. 

     Kun Veera myöhemmin kysyi mitä Viljami ajatteli, hän vastasi ajattelevansa Itä-Afrikassa sijaitsevaa hautavajoamaa joka on kuusituhatta kilometriä pitkä."

Ja sitten on vielä se kieli, se Nousiaisen kirjan todellinen päähenkilö, se alku. Se, joka hehkuu kaikissa sinisen sävyissä, välillä myös mustan, kuvailee ja kertoo ja ravistaa ja liikuttaa ja saa reilun satasivuisen kirjan tuntumaan välillä ihan todelliselta tiiliskiveltä. Hyvällä tavalla, kuitenkin.

En tiedä, oliko se vain tuo sinisävyinen kansi, mutta jostain syystä kirjasta tuli heti ensisilmäyksellä mieleen Tommi Kinnusen Lopotti. Kirjan edetessä tuo ensireaktio pelkästään voimistui. Jos tykkäsit Tommi Kinnusen kirjoista, pidät takuulla myös Inka Nousiaisesta.

Näitä päiviä.

Tätä se on meillä aina ja etenkin näin lasten myötä: lähdön hetkellä, silloin, kun pitäisi äkkiä saada kasaan uimakamppeet, tehdä evässalaatti ja ajaa vielä markettiin ostamaan sitä puuttuvaa kylmälaukkua, ei hermo meinaa riittää vappuhuiskaa heiluttelevalle viisivuotiaalle, joka jakaa muille rooleja seuraavaa leikkiä varten - puhumattakaan miehestä, joka vielä kaiken härdellin keskellä alkaa tyhjentää astianpesukonetta.

Silti nämä ovat niitä päiviä, joita haluan lasteni lapsuuden kesistään muistavan: Että tädille levitettiin patja olohuoneen lattialle ja pöytään katettiin yksi lautanen lisää. Että kangaskassiin pakattiin keksejä, hedelmiä, pillimehuja ja makkaraa ja iholle levitettiin Niveaa. Että vesi oli kaksikymmentäneljäasteista, ilma kaksi astetta lämpimämpää ja saunassa asteita varmasti sata. Että välillä uitiin, välillä evästeltiin ja välillä taas uitiin ja että kaverin vesipyssyllä saattoi ampua pitkällekin. Ja että kun illalla kotona vaihdettiin päälle yöpuku, olivat posket edelleen punaiset saunasta ja juoksemisesta ja auringosta. 

Lehtisaaren kesäkoti on auki vielä elokuun puoliväliin asti.

Tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas.

Se iski Prismassa, hedelmäosastolla: Pikkuveli on jo niin iso, ettei sitä enää muista saati tunnista keskoseksi. Kun nimittäin saavuin takaisin ostoskärryilleni mukanani juuri punnitsemani pussillinen tomaatteja, oli täysin tuntematon mies pysähtynyt katselemaan kopassaan tapittavaa Pikkuveljeä ja minut nähdessään totesi: "Taitaa olla puolivuotias tämä vauva? Meidän lapsenlapsi täytti juuri puoli vuotta ja sitä seuratessa on nyt oppinut arvioimaan muidenkin vauvojen ikää."

Aika lähelle: kahden viikon kuluttua vauvavuodesta on meilläkin jo puolet takana. Ja ainakin kuukauden olen jo Pikkuveljen ikää kysyttäessä vastannut pelkällä iällä, ilman sitä pakollista, selittelevää, ärsyttävääkin Mutta se syntyi viisi viikkoa liian aikaisin -lopetusta.

Kassalla ostoksia pakatessa oli hyvä mieli. Sillä nyt, tuolla hedelmäosastolla, joku tuntematon kommentoi ensimmäistä kertaa pikkuisen viisikuukautisen poikani kokoa positiiviseen sävyyn.

Lapsen koon kommentointi on puhuttanut viime aikoina useammassa blogissa. Esikoisen vauva-aikana en asiaa edes osannut ajatella: nelikiloisena syntyneellä poika R:llä kun oli jo sairaalasta kotiutuessa pyöreät posket, ja tuntui pelkästään mukavalta, kun kaupassa ihailtiin pulleita pikkukäsiä ja ihan tuiki tuntematon mummo saattoi vaunukoppaan vilkaistuaan huomauttaa (nykyään ehkä eniten vihaamani kommentin siitä), kuinka meillä on selkeästi oltu ruoka-aikaan kotona. Ehkä juuri siksi, pelkkiin kehuihin tottuneena, vauvan koon arvostelu tuli Pikkuveljen kanssa niin suurena järkytyksenä: yhtäkkiä kenellä tahansa, ja erityisesti niillä ventovierailla, tuntui olevan oikeus kurkistaa työntämiini vaunuihin tai kantamaani turvakaukaloon ja päivitellä pikkuruisia sormia, kauhistella pientä nenää, sanoa Ei oikea vauva ollenkaan. Pulleasta, pyöröposkisesta vauvanormista poikkeavan Pikkuveljen kanssa jo pelkästään ruokakaupassa poikkeaminen tuntui ensimmäiset kuukaudet melkein kuin olisin heittänyt lapseni susille, ja useamman kerran olisin halunnut sulkea lasipurkkiin koko pojan. Vasta kun vauva oli tuplannut syntymäpainonsa, alkoi tuntua hyvältä julkistaa Pikkuveljestä kuvia ja tarkkoja mittoja en osannut kuvitella julkistavani siinäkään vaiheessa.

Toisaalta sääli.

Sen viimeviikkoisen kauppareissun jälkeen oli pakko kaivaa koneelta nämä Melinan ottamat new born -kuvat, ne jotka napattiin kolmeviikkoisesta Pikkuveljestä reilut kuusi kiloa ja kaksikymmentä senttimetriä sitten. Ne, jotka kyllä jaoin ystäville Facebookissa, mutten koskaan julkaissut täällä blogissa. Ihan turhaan näitäkin piilottelin: maailman kaunein poikahan niissä on, pieni ehkä, mutta silti juuri oikeanlainen.

Samuel Björk: Minä matkustan yksin

"Ääni naurahti hiljaa.
'Teidän pitää esittää oikeat kysymykset', se sanoi.
'Mitä tarkoitat?'
'Tiedotustilaisuudessa, miksi te ette esitä oikeita kysymyksiä?'
'Mitä ne oikeat kysymykset ovat?' Mikkel kysyi.
'Miksi siasta vuoti verta pitkin lattiaa?' ääni sanoi.
'Miksi...? Mitä sinä sanoit...?'
Mikkel yritti epätoivoisesti kaivaa lehtiötä uudestaan esiin pudottamatta puhelinta.
'Tik tak', rahiseva ääni sanoi ja vaikeni."

Samuel Björk: Minä matkustan yksin (Det henger en engel alene i skogen, 2013)

Otava, 428 sivua.

Mistä on hyvät dekkarit tehty? Kiehtovista, taitavasti rakennetuista henkilöhahmoista, yllättävästä juonesta, jännityksestä ja salapoliisityöstä, niistä on hyvät dekkarit tehty.

Tai ainakin niistä on tehty Samuel Björkin dekkari Minä matkustan yksin.

Heti ensimmäisen ruumiin löydyttyä Holger Munch tietää tarvitsevansa Mia Krügerin apua. Pauline Olsen, kuusi vuotta, on löydetty nukenvaatteisiin puettuna roikkumasta puussa, mukanaan pikkuinen koulureppu vihkoineen ja kirjoineen ja kaulassaan lappu "Minä matkustan yksin".

Mia Krüger sen ensimmäisenä huomaakin: Paulinen vasemman pikkurillin kynteen on kaiverrettu numero yksi. Pauline on vasta alku, pieniä tyttöjä on tulossa lisää.

Kokeneen poliisin Holger Munchin sekä menneisyytensä riivaaman huippulahjakkuuden Mia Krügerin on tiimeineen löydettävä murhaaja mahdollisimman pian ennen kuin mittatilauksena teetetyille nukenmekoille tulee lisää käyttäjiä. Ja sitten käy ilmi, että seuraavana murhaajan tähtäimessä on Holgerin pieni tyttärentytär.

Samuel Björk, oikealta nimeltään Frode Sander Oien, on aiemmin kirjoittanut näytelmiä sekä julkaissut kaksi romaania ja kuusi musiikkialbumia, mutta Minä matkustan yksin on hänen esikoisdekkarinsa sekä Mia Krüger -dekkarisarjan aloitus. Vieläpä ihan erityisen onnistunut sellainen.

Toisaalta, kun murhan uhrina on lapsi, liikutaan tietyllä tavalla heikoilla jäillä: raja hyvän, viihdyttävän jännärin ja raakuuksilla mässäilevän, sadistisen tekstin välillä tuntuu jotenkin niin erityisen hiuksenhienolta, hauraalta. Erk Axl Sund ei trilogiassaan yritäkään kuvata lastenmurhia hienotunteisesti, ja vaikka Varistyttö-sarja laatujännitystä onkin, ei lukukokemuksesta voi kyllä missään määrin sanoa nauttivansa. Kristina Ohlssonin Nukkekodin kanssa on vähän samoin: yksi tai kaksi yksityiskohtaa ja lapsen kuolema menee vähän liian ihon alle, tulee liian lähelle. Ehkä juuri tästä syystä Björkin esikoisjännäri tuntuu niin onnistuneelta kirjalta: rankasta aiheesta huolimatta Minä matkustan yksin on samalla myös loistavaa viihdettä ja lukukokemus, joka onnistuu puistattamaan olematta samalla missään määrin oksettava ja koukuttaa hahmoillaan sekä juonellaan heti ensimmäisessä luvussa.

Aina välillä sitä tulee ihmeteltyä, mistä kummasta näitä laadukkaita pohjoismaisia dekkarikirjailijoita oikein ilmestyy. Ja sitten sillä ei toisaalta ole edes mitään väliä. Sillä onhan se vaan aika mahtavaa huomata taas löytäneensä uuden dekkarisuosikin ja lukeneensa vasta sarjan ensimmäisen osan.

Tuli sade rankka eli Oikokadun maalaus.

Olipa kerran Oikokadun maalaus. Ja sitten tuli sade. Sen pituinen se.

Kun kuolema on uusi musta eli keskiviikkopäivä mysteerihuoneessa.

Tuskin olen ainoa, joka viime viikolla sai ihan tosissaan pohtia, mitä tekemistä sitä näille toinen toistaan seuraaville sadepäiville oikein keksisi? Maanantaina kutsuttiin puistokaverit meille mansikkakakulle ja tiistaina kyläiltiin itse naapurissa. Käytiin kirjastossa, lajiteltiin pieneksi jääneitä lastenvaatteita kirppiskasseihin, pelattiin Inkan aarretta ja katsottiin sekä Aladdin että Frozen. Isin viimeisen ehdotuksen sadepäivän puuhaksi viisivuotias torppasi toteamalla, että "Jos isi haluaa sadepäivänä opetella kirjaimia, niin isi saa opetella niitä ihan itse".

Mutta sitten tapahtui murha, onneksi. Aamun työvuoroonsa tullut siivooja on nimittäin löytänyt toimitusjohtajan sihteerin kuolleena High Heels -mallitoimiston lattialta. Epäillyt on saatu suljettua kuulusteluhuoneeseen, mutta aikaa on vähän: kuudessakymmenessä minuutissa pitää pystyä selvittämään murhaaja, murha-ase ja motiivi.

Viime keskiviikon sadepäivän piristykseksi nappasin siis mukaani pikkusiskon ja suunnaksi Mysteeri Jyväskylän uuden Kuolema koroissa -huoneen. Viisivuotiaalle se ei ehkä ihan vielä sopinut, mutta kahdelle dekkarien ystävälle senkin edestä.

Perinteisiin pakohuonepeleistä mysteerihuone eroaa tarinallisuudellaan - pelkkä koodien selvittäminen, pulmien ratkaiseminen ja lukkojen avaaminen ei mysteerihuoneessa riitä. Way Outin pakohuonepeleistä poiketen Mysteerin peleissä huoneen ovea ei itse asiassa varsinaisesti edes lukita, vaan pakenemisen sijaan on tarkoitus ratkaista arvoitus. Kuolema koroissa on Mysteerin huoneista tarinallisin, ja peli etenee kuin tv:n poliisisarja, se sellainen, johon on itse yllättäen hypännyt mukaan. Parhaita aikoja huoneesta ei listata ollenkaan, mutta tunnin kuluttua pitäisi pystyä ratkaisemaan murha.

Niin, pitäisi. Sillä huolimatta niistä kymmenistä luetuista dekkareista sekä katsotuista jännityssarjoista, kävi Mysteerin kanssa samoin kuin Way Outin pakohuonepelien kanssa jo kahdesti aiemmin: alussa aikaa tuhrautui liikaa epäolennaisuuksiin, ja kun vihdoin saimme juonesta kiinni, oli aikaa enää liian vähän jäljellä. 

Jotain koukuttavaa näissä pakohuonepeleissä silti edelleen on. Tai sitten se on vaan tunne revanssista. Sillä ensi kerralla, seuraavasta huoneesta, minäkin pääsen vihdoin ajoissa pois.

Kuva Mysteeri.

Kalaruokaviikko vol 1.

Pikkuveljen mahavaivojen ja oman ajoittain nuutuneen olon takia tein kesäkuun alussa pienimuotoisen ruokavalioremontin: jätin kokonaan pois maidon, lisätyn sokerin ja herkut ja lihan ja makkaran sijaan meillä alettiin kokata entistä enemmän kasviksia ja kalaa. Sokerin ja herkkujen osalta ruokavaliomuutos kesti kaksi viikkoa, minkä jälkeen repsahdin ja palasin kertarytinällä takaisin vanhoihin tapoihini, osittain ihan selkärangattomuuttani, osittain siksi, että elämä on vain ihan liian lyhyt kurjistelulle. Lihansyönnin vähentäminen on sentään pitänyt, ja yhä useammin meillä syödään jotain muuta kuin sitä perinteistä jauhelihaa variaatioineen. Uusia kasvisruokareseptejä kootessani päätin jakaa teidän kanssanne tämän hetken toimivimmat kalaruokareseptimme viikon jokaiselle päivälle. (Chorizohan on muuten myös kala vai mitä?)

MAANANTAI: ANJOVISPASTA

Ohje alun perin: Safkaa-kirjasta

2 sitruunaa (yhden mehu, kahden kuori raastettuna)

1-2 valkosipulinkynttä

8-10 anjovisfileetä tai vaihtoehtoisesti purkki sardiineja

3 dl parmesaania raastettuna

3 keitettyä kananmunaa

1/2 dl oliiviöljyä

kourallinen lehtipersiljaa

kourallinen basilikaa

mustapippuria, suolaa

fusillia

Pese sitruunat huolellisesti ja raasta kuoren keltainen osa tarjoilukulhoon. Lisää joukkoon sitruunamehu sekä paloitellut valkosipulinkynnet ja anjovisfileet. Raasta joukkoon pari desiä parmesaania.

Painele keitetyt kananmunat haarukalla hienoiksi ja lisää kulhoon. Mausta yrteillä, suolalla ja mustapippurilla.

Keitä pasta hyvin suolatussa vedessä ja ota talteen desin verran keitinvettä. Valuta pasta ja kaada kastikkeen joukkoon. Sekoita ja lisää keitinvettä tarvittaessa. Heitä reilu kourallinen parmesaania pastan päälle ja koristele mustapippurilla. Tarjoile.

TIISTAI: ÄYRIÄIS-CHORIZORISOTTO

Ohje alun perin: niin vanha ohje, etten edes muista

1 sipuli

1 valkosipulinkynsi

85 g chorizomakkaraa

öljyä

reilut 2 dl riisiä

1/2 pkt (2,5g) sahramia

noin 8 dl kuumaa kasvislientä

175 g pakastettua äyriäissekoitusta sulatettuna

1 tl suolaa

1/2 tl valkopippuria

1 nippu tuoretta persiljaa

kourallinen rucolaa

Kuori ja silppua sipulit. Viipaloi makkara.

Kuumenna öljy kattilassa ja pehmitä sipulisilppua siinä muutaman minuutin ajan. Lisää valkosipuli ja makkarat ja jatka kypsentämistä noin viisi minuuttia. Lisää riisi ja sahrami. Sekoita hyvin. Kaada riisin sekaan pari desiä kuumaa lientä, sekoita ja anna kiehua hiljalleen, kunnes neste on melkein imeytynyt riisiin. Lisää lientä vähitellen ja keitä risottoa, kunnes kaikki liemi on käytetty.

Kääntele lopuksi sekaan sulatetut ja valutetut äyriäiset ja mausta suolalla ja pippurilla. Kuumenna äyriäiset läpikuumiksi. Sekoita joukkoon silputtu persilja ja koristele lopuksi rucolalla.

KESKIVIIKKO: SAVULOHISALAATTI

Ohje alun perin: Mitä tänään syötäisiin -ohjelmasta

lehtisalaattia

jääsalaattia

oliiviöljyä

3 klementiiniä

lime

2 avokadoa

mustapippuria

n. 300g lämminsavukirjolohta

suolattuja ja paahdettuja cashew-pähkinöitä

tummaa balsamietikkakastiketta
sekä maun mukaan rucolaa

Revi salaatti vadille. Paloittele klementiinit ja avokadot ja marinoi niitä hetki oliiviöljyssä, limen mehussa sekä mustapippurissa. Aseta klementiini- ja avokadoviipaleet salaattipedille ja lisää savulohi sekä pähkinät. Valuta kastiketta salaatin päälle juuri ennen tarjoilemista.

TORSTAI: KATKARAPU-KIRSIKKATOMAATTISPAGETTI

Ohje alun perin: vähän muokaten Kotiliedestä

spagettia
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
öljyä
punainen chili
rasiallinen kirsikkatomaatteja
purkki ranskankermaa
200 g katkarapuja
2 rkl sitruunamehua
suolaa
mustapippuria
rucolaa
parmesaania


Kuori ja viipaloi sipuli ja valkosipuli. Poista chilistä siemenet ja paloittele. Kuullota pannulla öljyssä sipuleita ja chiliä. Lisää ranskankerma, sitruunamehu, mausteet ja katkaravut. Anna kiehua hetki.

Keitä spagetti al denteksi hyvin suolatussa vedessä. Nostele pasta kastikkeen joukkoon ja lisää puolitetut kirsikkatomaatit. Mausta rucolalla ja parmesaanilla.

PERJANTAI: NIZZANSALAATTI

Ohje alun perin: vähän muokaten Safkaa maanantaista sunnuntaihin -kirjasta


2 fenkolia
suolaa
2 kananmunaa
säilyketonnikalaa öljyssä
kirsikkatomaatteja
 retiisejä
avokado
salaattia
tuoreita yrttejä kuten basilikaa, rucolaa tai persiljaa
anjovisfileitä
mustia oliiveja
mustapippuria


kastike:
2 valkosipulinkynttä
1/2 sitruunan mehu
1 dl oliiviöljyä
2 rkl punaviinietikkaa
1 tl dijonsinappia
suolaa
mustapippuria


Leikkaa fenkolit pituussuunnassa neljään osaan ja keitä niitä suolalla maustetussa vedessä nelisen minuuttia. Keitä kananmunat.

Paloittele tonnikala, tomaatit, retiisit ja avokado, revi salaatit ja pilko yrtit sekä puolita kananmunat.

Kuori ja raasta valkosipulit. Sekoita kaikki kastikeaineet kulhossa ja tarkasta maku.

Asettele salaattiainekset vadille ja mausta suolalla, mustapippurilla ja kastikkeella.



Kasvisruokaviikkojen reseptit löydät täältä, täältä, täältä ja täältä.

Ensimmäiset kuusi vuotta.

Ehkä tämäkin on osa herra Murphyn nerokasta suunnitelmaa, mutta jostain syystä oksennustaudit alkavat aina yöllä. Niin tälläkin kertaa. Ehkä alitajuisesti olin herännyt muutamaa sekuntia ennen huutoa ja katsonut kännykän kelloa. Se oli puoli viisi.

Ja sitten lastenhuoneesta kuului sellainen huuto, että tiesin nyt olevan oikeasti hätä. Ensin "Äiti!" ja heti perään "Isi!".

Jos jotain Herra Murphy ei kuitenkaan tiennyt niin sitä, että me ollaan tiimi. Parissa sekunnissa olimme molemmat neljävuotiaan huoneessa, jossa minä otin kiinni seuraavan oksennuksen isin samalla rauhoitellessa poikaansa. Samalla kun minä revin sängystä lakanat ja pehmolelut, pesin ne ensin nyrkkipyykillä ja viskasin lopulta pyörimään koneeseen, auttoi mies pojaltaan likaisen yöpaidan, käytti suihkussa, lohdutti ja puki päälle puhtaan yöpuvun. Vaatehuoneesta kannettiin yhdessä lastenhuoneen lattialle vieraspatja, johon petasin sängyn perheen miehille, ja isi kaivoi kirjahyllystä Vaahteranmäen Eemelin. Kun minä siirryin hoitamaan Pikkuveljeä viereiseen huoneeseen, kuulin miehen aloittavan. Vaahteranmäellä asui poika, jota sanottiin Vaahteranmäen Eemeliksi. Hän oli villi pieni jukuripää, ei ollenkaan tuollainen kiltti lapsi kuin sinä...
 

Oli harvinaisen huono yö. Mutta siellä pimeydessä Pikkuveljeä imettäessäni mietin, että jos jonkun kanssa tästäkin selvitään, niin nimenomaan tuon miehen.

Kymmenvuotishääpäivänä tuotakin huhtikuista aamuyötä muistellaan jo varmasti yhdessä nauraen. Eikä siihenkään ole enää kuin neljä vuotta aikaa.



Kuvat Caro K.

Unpopular Bookish Opinions eli kirjat, joista en pitänyt.

Muutama viikko sitten sain Maikilta pyynnön vastata kirjablogeissa pyörineeseen Unpopular bookish opinions -haasteeseen.  Jokunen ilta näitä pohtiessa menikin.

1. Kirja tai kirjasarja, joista kaikki muut pitivät, mutta sinä et.
Mikko Rimminen sai Nenäpäivästään Finlandian vuonna 2010, mutta minulle se oli yksi huonoimmista kirjoista, jonka ikinä olen lukenut loppuun asti. Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani jätin suosiolla kesken - siitäkin huolimatta, että keski-ikäiset naislukijat kirjan takakannessa ylistivät teosta maasta taivaisiin. Viime kuukausina paljon blogihehkutusta kehuttuun Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaan en päässyt siihenkään yhtään sisälle: sarjan neljäs osa jäi kesken kolmenkymmenen sivun kohdalla ja sinnekin asti pääsin ainoastaan siinä toivossa, että uskoin kirjassa olevan sitä jotain. No, ei ollut.

2. Kirja tai kirjasarja, joista kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Mary Higgins Clarkelta luen edelleen kaiken ja uusimmistakin dekkareista olen aina pitänyt, vaikkeivät ne mitään suurta nobeltasoista kirjallisuutta olekaan. Myös Gillian Flynnin Sharp objects oli mielestäni koukuttava trilleri, vaikka se monen muun mielestä ei yllä läheskään kirjailijan muiden teosten tasolle. 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut. 
Voi Cathy ja Heathcliff, kunpa vain olisitte saaneet toisenne Humisevan harjun lopussa! (Ja ihan siinä oikeassa elämässä siis.) Toisaalta koko Humisevan harjun taika, idea ja juju löytyy onnettomasta rakkaudesta, jolloin toisenlainen loppuratkaisu olisi vesittänyt koko kirjan idean.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
Vaikka luenkin paljon, niin genrejen suhteen olen jostain syystä todella rajoittunut: varmasti yhdeksän kymmenestä lukemastani kirjasta on joko tyylipuhdasta draamaa tai vaihtoehtoisesti jonkinsorttinen jännäri. Fantasiakirjoja en ole muutamaa johanna sinisaloa lukuun ottamatta lukenut ikinä ja luultavasti ainoa lukemani scifi-kirja on Linnunradan käsikirja liftareille - joka sekin taitaa olla enemmän scifi-parodia.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Katto Kassinen. Itsekäs, epäreilu ja kaikin puolin töykeä tyyppi, joka rohmuaa kaikki kolakarkit ja vielä valehtelee, minkä ehtii. Ainoa Astrid Lindgrenin hahmo, jota (ja jonka suosiota) en ikinä ole oikein ymmärtänyt saati josta en ole oppinut yhtään pitämään.

6. Kirjailija, josta monet pitävät mutta sinä et.
Jostain syystä murteella kirjoittaminen on aina saanut minut näkemään punaista. Siksipä en voi sietää esimerkiksi Heli Laaksosen runoja, Rosa Liksomia tai edes Katja Kettua.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Game of Thrones. Kts. kohta 4. (Lisäksi "En ole koskaan lukenut yhtään Game of thrones -kirjaa tai katsonut jaksoakaan ko. sarjaa" on aikamoinen valttikortti, jos joskus päädyn pelaamaan En ole koskaan -peliä.)

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Forrest Gump. Lempielokuvani, jonka kirjaversioon tartuin intoa puhkuen - ja jätin parinkymmenen sivun jälkeen kesken.

Kuvissa kirjoja, joista sen sijaan pidin - ja paljon.