maanantai 30. lokakuuta 2017

Minun työviikkoni: tältä se näyttää.


MAANANTAI 23.10.

Herään työpainajaiseen vartin yli neljä enkä enää sen jälkeen saa unta. Syysloma on selkeästi ohi. Pikkuveli herättää loput perheestä klo 6:30.
      Aamupalan, piirrettyjen ja lehdenluvun jälkeen vien pojat päiväkotiin ja eskariin klo 8:30, mies on lähtenyt töihin jo puoli tuntia aiemmin. Päiväkodilta kiirehdin bussipysäkille ja töihin saavun klo 9.
      Tarkastan Wilman ja sähköpostin, varaan koepäiviä, suunnittelen tulevia kursseja ja monistan uusia suullisia harjoituksia. Ennen lounasta vaihdan myös työkaverin kanssa pikaisesti ajatuksia ysien alkavasta kurssista ja teen kurssille yhden uuden kuuntelutehtävän.
      Lounas klo 11.
      Klo 11:20-15 neljä oppituntia englantia sekä yksi välituntivalvonta. Tuntien jälkeen käyn läpi viestejä, merkitsen Wilmaan päivän poissaolot ja kotitehtävät ja teen valmiiksi seiskojen ensiviikkoisen kielioppikokeen. 
     Klo 15:45 lähden töistä ja kävelen kolmisen kilometriä keskustaan hakemaan esikoista kuviskoulusta. Kotona olemme vähän ennen viittä. Kun avaamme kotioven, huomaamme, että rappukäytävässä leijaillut houkutteleva muffinien tuoksu tuli kuin tulikin oikeasti meiltä - ja juuri kun minullakin oli pussissa lähikaupasta ohikulkumatkalla nappaamani hillomunkit. Great minds think alike. Iltaruoka ja jälkkäri.
      Klo 21:30 Käyn vielä läpi huomisen tunteja, teen uudet istumajärjestykset kahdelle ryhmälle, vastaan yhteen Wilma-viestiin ja luon kahdelle kurssille omat Quizlet-ryhmät. Aikaa menee reilu puoli tuntia.


TIISTAI 24.10.

Pikkuveli siirtyy kainaloon klo 5, itse olen herännyt jo aiemmin. Nukumme huonosti vielä reilun tunnin, kunnes nousemme puoli seitsemältä. Esikoinen kampeaa vaivoin ylös tuntia myöhemmin.
      Klo 8:20 mies lähtee poikien kanssa ja minä avaan läppärin. Seuraavan tunnin ajan suunnittelen kasien seuravia viikkoja, etsin videon kiitospäivästä ja Kahootin Halloweenista sekä suunnittelen ja varaan kurssille suullisen kokeen.
      Lähden kävellen töihin klo 9:30. Ennen tunteja ehdin vielä monistaa kasien materiaalia ja tehdä ensi viikoksi sanakokeen.
     Klo 10:50-14 kolme oppituntia englantia, kaksi valvontaa ja yksi hernekeittolounas. Tuntien jälkeen merkkailen poissaoloja ja läksyjä, vastaan yhteen Wilma-viestiin, luen sähköpostit, korjaan yhden rästiin jääneen kokeen, varaan oppilaille pädit suullista koetta varten sekä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten ehtinyt tehdä yhtä sijaistuntia, sillä lasten haku oli sovittu kolmeksi.
       Klo 14:40 lähden töistä kohti eskaria ja päiväkotia, joten kolmeksi en siltikään ehdi. Kotiudumme kaupan kautta klo 15:45.
      Klo 21 olisi miljoona asiaa tehtävänä sekä hyvä kirja kesken, mutta koko päivän tykyttänyt migreeni iskee lopullisesti illalla. Tarkastan vielä Wilman, käyn katsomassa, ovatko oppilaat jo liittyneet luomaani Quizlet-ryhmään ja katson pikaisesti seuraavan päivän tunnit ennen kuin otan särkylääkkeet ja menen nukkumaan.


KESKIVIIKKO 25.10.

Pikkuveli herättää minut viideltä ja jatkaa sitten itse tyytyväisenä uniaan. Koomailen sängyssä yli seitsemään, sillä eilisillan migreeni kolkuttaa edelleen oikean silmän takana. Ja sitten tulee kiire. Mies lähtee poikien kanssa klo 8:30, minä ehdin töihin vasta yhdeksäksi. En millään kerkeä tehdä niitä edellisiltana rästiin jääneitä miljoonaa asiaa, mutta kopion kuitenkin yseille aineohjeet ja vertaisarvioinnit ja laitan käytösnumerot yhdelle ryhmälle.
     Klo 9:50-14 neljä englannintuntia ja yksi lounas. Olen salaa aika tyytyväinen päivän tunteihin, jotka tuntuivat menevän kivasti, ja joista oppilaatkin vaikuttivat pitävän. Viimeiselle tunnille tulee mukaan varjostaja toisesta yläkoulusta ja esittelen itseni automaattisesti "vain sijaikseksi". Tuntien jälkeen korjaan vielä neljä rästikoetta ja laitan puuttuvat kurssinumerot, merkitsen päivän Wilma-merkinnät ja juttelen työkavereiden kanssa.
      Klo 14:45 lähden hakemaan poikia.
      Klo 21 suunnittelen tunteja, katson Wilman sekä kokeilen Answergardenia huomista varten. En saa Answergardenia heti toimimaan ja vajoan ammatilliseen alemmuuskompleksiin. Mies pelailee vieressä uudella Super Nintendollaan. Kun lopetan työt, kello on vähän yli kymmenen.


TORSTAI 26.10.

Herään taas ennen viittä ja töihin lähden klo 7:20, kun pojat vasta istuvat unenpöpperöisinä aamupalapöydässä. Työmatkalla (yli)analysoin edelleen edellisiltaista alemmuuskompleksiani ja päätän sen johtuvan siitä, että jo kymmenen vuotta olen sekä tuntenut että esitellyt itseni kaikille "vain sijaisena" enkä esimerkiksi kieltenopettajana tai filosofian maisterina. Mihinkään loppupäätelmään en tällä työmatkalla vielä pääse.
     Klo 8-14 kuusi tuntia englantia ja ruotsia sekä yksi ruokalavalvonta. Käymme läpi Halloween-perinnettä, teemme parikeskusteluja, kertaamme substantiivien taivutusta sekä pyörittelemme mediasanastoa. Answergardenkin toimii lähes moitteettomasti. Kun selvitän yseille tulevan kurssin töitä, kokeita ja kirjoitettavia aineita, kommentoi yksi pojista, että "Sullahan on ihan jumalattomasti korjattavaa tässä". No, niinpä. Tuntien jälkeen järjestelen papereita ja ajatuksia, kirjaan päivän tapahtumia Wilmaan ja teen vielä kasien ensi viikon sanakokeesta yhdelle oppilaalle oman version. Päiväkotiin päin lähden klo 14:45.
     Klo 17:30 muistan, etten ole varannut pädejä ysien suulliseen kokeeseen. Hoidan homman samalla, kun katselen Kauniita ja rohkeita ja vastaan muutamaan Wilma-viestiin. Kun tässä kerran koneella ollaan, kurkistan myös Quizletista, millaisia sanalistoja ysit ovat tänään saaneet aikaiseksi.
      Klo 21 käyn läpi seuraavan päivän tunnit pikavauhdilla ja vietän loppuillan omaa aikaa Kent-kirjan ja blogien parissa. Olo on jopa melkein syyllinen!


PERJANTAI 27.10.

Pikkuveli herää kello kuusi. Yön aikana nukkumisjärjestelyt ovat muuttuneet niin, että mies on siirtynyt peittoineen sohvalle ja painajaista nähnyt esikoinen minun viereeni. Selkävaivainen mies ilmoittaa heti noustessaan, että isompi sänky on hankittava mahdollisimman pian.
      Saavun töihin klo 8:40, mutta seuraavan tunnin aikana en saa aikaan juuri mitään. Juttelen kyllä työkavereiden kanssa, varaan itselleni ensi viikoksi kampaaja-ajan, kopioin yseille lukusanamonisteita ja suunnittelen, mistä maanantaina jatkan kurssisuunnitelmia.
     Klo 9:50-14 neljä englannintuntia, yksi kasvissosekeittolounas ja yksi välintuntivalvonta. Hihkun (sisäisesti), kun alkusyksystä villi kasiluokka istuu nyt hiljaa seuraten Halloween-videota ja viittailee sitten ahkerasti sanastokertauksessa. Samalla tosin jo vähän valmiiksi harmittaa, että todennäköisesti en enää ensi vuonna ole näkemässä, millaisiksi nämäkin teinit vielä voivat kasvaa. Tuntien jälkeen jään vielä luokkaan suunnittelemaan ysien kurssin aikataulutusta ja varaamaan kokeita. Aika kuluu huomaamatta ja pääsen lähtemään päiväkotia kohti vasta kolmelta.
      Klo 16:30 mies kotiutuu kahden pizzalaatikon kanssa. Illalla en enää tee töitä, vaan kun pojat ovat nukkumassa, hyppään kaverin auton kyytiin ja lähden katsomaan Egotrippiä. 


LAUANTAI 28.10.

Lauantaina juhlimme Halloweenia enkä edes ajattele töitä (lukuun ottamatta sitä viisiminuuttista, jonka käytämme erityisopettajaystäväni kanssa englannin kansioideni selailuun).


SUNNUNTAI 29.10.  

Viikonloppufiilis alkaa kadota iltapäivällä sunnuntaihaikeuden tieltä: vaikka puuhailen lasten kanssa, lueskelen kirjaa, vaihdan lakanoita ja saan kylään vielä hyvän ystävänkin, pyörivät ajatukset koko ajan työasioissa.  Kuudelta on pakko katsoa Wilma ja käydä läpi huomisen tunnit poikien vielä ulkoillessa. Kalenterissa seuraava viikko näyttää kiireiseltä: ihan jokaiselle päivälle on kirjattu vähintään kaksi extra-juttua ja perustuntien lisäksi viikkoon sisältyy myös yksi kieltenopettajien palaveri ja neljä koetta, Pikkuveljen vasu, isoveljen harrastukset sekä miehen työreissu. Poikien mentyä nukkumaan järjestelen papereita ja katson, mihin perjantai-iltapäivänä suunnittelutyössä jäin. Maanantaiaamuna jatkan siis relatiiviproniminimonisteiden tekemisellä.


Millainen sinun tavallinen työviikkosi on?

lauantai 28. lokakuuta 2017

Se aika vuodesta, kun hämähäkinseitit ovenpielissä ovat taas muotia.


"Tätä jo vähän odoteltiinkin!" kommentoi kaveri, kun kuukausi sitten naputtelin Facebook-kutsuja lähimmille ystäville ja naapuruston kaveriporukalle. Sillä johan nämä Halloween-juhlat ovat kahden vuoden jälkeen jo jonkinlainen perinne: joka syksy kiireiden ja väsymyksen painaessa päälle pohdin, jaksanko ylipäätään järjestää mitään, mutta niin vaan syksyn edetessä ja Halloween-rekvisiitan hiipiessä kauppojen hyllyille mieli muuttuu. Nyt kolmantena vuonna juhlien järjestäminen oli jo helppoa, sillä kaikki koristeet löytyivät valmiiksi keittiön kaapista - paperilautasten ja -mukien lisäksi piti enää suunnitella menu ja naamiaisasut.

Oikeastaan joka vuosi koristeita ripustellessani vähän harmittelen, että keksimme perheen Halloween-perinteen vasta lasten syntymän jälkeen: aikuisten Halloween oikeasti pelottavine naamiaisasuineen, kummitusjuttuineen ja kauhuleffateemoineen olisi sekin ollut ihan minun juttuni. Toisaalta viime vuosina olemme ottaneet ilon irti myös lapsiperhe-Halloweenista - kurpitsaköynnös ripustettiin keittiön seinälle jo edellisellä viikolla ja hämähäkinseititkin alkuviikosta. Ihan kaikki ei tälläkään kertaa mennyt niin kuin Strömsössä: perjantaisen Egotripin-keikan jälkeen unta oli takana kolme tuntia, kun lauantaiaamuna ruisleipää voidellessani tajusin tehneeni edellisiltana gluteenittomaksi ja vegaaniseksi tarkoittamani kakkupohjan kuitenkin siitä tavallisesta laktoosittomasta margariinista. Ei auttanut kuin vetää päälle neuletakki ja kipaista lähikauppaan ostamaan tarvikkeita toista kakkua varten ja aloittaa alusta.

Mutta kun eteinen sitten lauantaina iltapäivästä täyttyi erikokoisista kengistä, talvitakeista ja märistä hanskoista ja huoneesta toiseen kävellessään sai väistellä vähintään muutamaa naamiaisasuista lasta, tuntui, että juuri tämän takia nämäkin juhlat kannatti taas järjestää. Vaikka aika useinkin on liian kiire ja housujen pukemisesta saadaan helposti aikaan iso riita, niin sitten ovat onneksi nekin päivät, kun isi vetää päällensä poliisiasun, olohuoneen lattialle levitetyllä piknikviltillä voi istua syömässä matokarkkeja ja sohvalle yhteiskuvaan istutetaan ensin kaksitoista naamiaisasuista lasta ja sitten kahdeksan aikuista. Toivottavasti ne muistavat kasvettuaan ennemmin ne jälkimmäiset.

Mutta vaikka meidän aikuisten Halloweeniin on viime vuosina kuulunut juhlienjälkeiset rääppiäiset sekä joku hirveä kauhuleffa, niin tänä vuonna taidan suosiolla ottaa vain yhden kupin teetä sekä vähän popcornia ja vilahtaa nukkumaan ihan kohta. Siitä toisesta kakustakaan ei onneksi enää tarvitse huolehtia, se kun lähti yhden rallikuskin ja sen managerin mukana tuonne naapuriin.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Se täydellinen bomber ja ajatuksia hyvän mielen vaatekaapista.


Tiistaina pyörähdin pikaisesti kaupungilla ja löysin KappAhlista pitkään etsimäni täydellisen mustan bomberin. Oikeasti olin tullut keskustaan vain tappamaan aikaa Pikkuveljen nukkuessa vaunuissa päiväuniaan, mutta koska parhaat löydöt tehdään aina silloin, kun niitä ei edes etsitä, kiikutin takin tyytyväisenä kassalle.

Kunnes kotona tajusin, että minullahan on jo melkein vastaava kaapissa, valkoisena vain.

Blogia pidempään seuranneet ehkä muistavatkin, kuinka olen viime aikoina pyrkinyt rakentamaan itselleni omaa hyvän mielen vaatekaappiani, jossa olisi vain sellaisia vaatteita, joita käytän viikosta ja vuodesta toiseen: Muutama perusneule, musta ja harmaa. Istuva farkkupaita ja punainen flanellipaita niihin hetkiin, joihin tarvitsen hitusen nostalgiaa. Sopiva musta bleiseri, parit lempifarkut eri väreissä. Joogahousut (tai kotihousut), mustia toppeja ja harmaa t-paita sekä neulemekko, jonka alun perin hankin raskausajaksi kaksi vuotta sitten mutta jota edelleen pidän. Vihreä bomber, musta nahkatakki ja pitkä turvaneule. Lempparipipo ja ajaton nahkahihainen talvitakki. Paljon mustaa, vähän harmaata ja värejä lähinnä vertailun vuoksi. Mukavia, yhdisteltäviä perusvaatteita. Niitä Lauran näköisiä.

Mitään mullistavaa en ole tehnyt, mutta kun vielä kolme vuotta sitten lapoin muiden shoppailijoiden tavoin Oxford Streetin Primarkissa valtavaan, vedettävään ostoskärryyni kolmen punnan toppeja ja seitsemän punnan farkkuja, en enää nykyään halua kaappiini yhtään uutta parin pesukerran ja muutaman punnan trikoota. Oli pakko ostaa jotain, koska palkkapäivä -tyylisestä shoppailusta olen päässyt kokonaan irti. Silti en, edelleenkään, osta niin laadukkaita, eettisiä ja ekologisia vaatteita kuin ehkä pitäisi - ihan jo niiden hinnan takia -, mutta (lähinnä) vain tarpeeseen ja entistä harkitummin.

Ja joskus jopa vähän ärsyttävyyteen asti: mitä tulee vaatteiden ostamiseen minulle itselleni, olen nykyisin taas se sama Laura, joka opiskeluaikoina kuivatti tiskipöydällä jokaisen käyttämänsä teepussin, sillä jos teki tarpeeksi laihaa teetä, saattoi yhtä pussia käyttää jopa kuusi kertaa. 

Siksi en heti leikannut lappuja ostamastani bomberista, en koko viikkoon, vaan mallailin sitä eteisen peilin edessä useampana iltana useampien eri farkkujen kanssa ja pohdin, pitääkö takki vai palauttaako se kauppaan. No kyllähän sulla nyt kolmekymppiä rahaa on, kommentoi mies lopulta. No niin onkin, mutta periaatteessa, vastasin.

Lauantaina kuljetin kuitenkin bomberin vaatehuoneeseen omalle paikalleen, vaikken edelleenkään osannut oikein päättää, oliko minulla oikeasti jo vastaava vai tuntuiko se vaan siltä siksi, että takki oli niin minun näköiseni. Lopulta päädyin jälkimmäiseen. Vähän niin kuin ne Friedrichstrassen Zarasta ostamani Trafalucin farkut, jotka istuivat niin hyvin, että ostin ne lopulta kahdessa eri värissä, vaikka omatuntoa ja kukkaroa kirpaisikin. Kahden ja puolen vuoden jälkeen ne ovat molemmat edelleen käytössä - ja kuin uudet.


Millainen teidän hyvän mielen vaatekaappinne on ja miten te olette siihen päässeet?

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

9 pikkurahavinkkiä Halloweeniin.


9 PIKKURAHAVINKKIÄ HALLOWEENIIN


1. Haamumarengit

Vatkaa kaksi huoneenlämpöistä kananmunanvalkuaista kovaksi vaahdoksi ja lisää joukkoon 1 dl sokeria edelleen vatkaten. Seos on tarpeeksi kovaa, kun se pysyy kulhossa, vaikka sen kääntäisi ylösalaisin. Pursota valkuaisvaahdosta 24 pientä haamua pellille leivinpaperin päälle ja paista niitä 125-asteisessa uunissa noin tunti. Jäähdytä kuumalla pellillä tai uunissa, jotta marengeista tulee rapeita. Jäähtyneille marengeille voit piirtää silmät sulatetulla suklaalla. 


2. Musta lakana pöytäliinaksi
 Superhelppo myös pestä. 


3. Huulipunakoristeet peileissä
Watch your back -teksti kylpyhuoneen peilissä saa takuulla jokaisen vieraan kääntymään. Muita ideoita löytyy esimerkiksi tutuista kauhuleffoista. Lähtee pois helposti Fairyllä.


4. Omarsormet
Pehmitä Omar-karkkeja varovasti mikrossa muutama sekunti kerrallaan ja muotoile niistä sitten haluamasi kokoisia irtosormia. Kynneksi sopii hyvin mantelilastu. Halutessasi voit värjätä sormen katkaistun pään punaisella elintarvikevärillä.


5. Veriroiskeet kakun ja leivonnaisten päällä
Sekoita punaista elintarvikeväriä ja vaaleaa siirappia ja käytä luovuuttasi.


6. Hahmokoristeet tikkujen päässä
Ruokapöydän helpoimpiin ja halvimpiin Halloween-koristeisiin tarvitset ainoastaan grillitikkuja, liimaa, teippiä, valkoista kartonkia ja haluamasi hahmojen kuvat tulostettuina. 


7. Dippikastiketta oksentava kurpitsa
Tästä kuusivuotiaan kaveripiirissä kohistiin jo monta päivää ennen viimevuotisia juhlia.


8. Limabooli
Sopivan vihreän boolin saa esimerkiksi päärynämehusta sekä alkoholittomasta omenasiideristä. 


9. Hämähäkkikeksit
Suklaakeksejä koristavat hämähäkit teet helposti lakupaloista sekä sulatetusta suklaasta. Silmät voi tehdä esimerkiksi tomusokeri-vesiseoksella.



Ja hei, jos jollain on muita helppoja ja halpoja Halloween-vinkkejä, niin kertokaa minullekin: ensi lauantaina meille nimittäin kerääntyy parisenkymmentä lasta ja lastenmielistä jokavuotisiin haamubileisiin.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Omista jutuista, intohimoista, musiikista, Spockin korvista sekä yhdestä viisisataasivuisesta kirjasta.


Kun aikoinaan aloitin englannin lukemisen, saimme koko luokka valita itsellemme englanninkieliset nimet. Jo ennen ensimmäistä tuntia olin päättänyt, että olisin Helen. Helen Hoffnerin Summer of love oli ilmestynyt edellisenä kesänä, ja sitä laulettiin mukana, vaikkei sanoista mitään ymmärrettykään. Olin juuri täyttänyt yhdeksän.

Helen Hoffner jäi yhden hitin ihmeeksi, mutta onneksi ihan samoihin aikoihin Take That löi lopullisesti läpi Relight my firellä. Kun Robbie sitten myöhemmin jätti bändin, tuntui se lopun alulta, mutta onneksi olin jo löytänyt Ace of Basen; vuorasin sänkyni takana olleen seinän Suosikista leikkaamillani kuvilla ja nauhoitin c-kaseteille kaikki bändin levyt.

Yläasteella seurasin kaikki JYPin pelit ja kiersimme parhaan kaverini kanssa Tyrävyön ja Tehosekoittimen keikoilla lähikaupungeissa. Kun Tyrkkyrockin keikan jälkeen pääsimme näkemään bändin poikia, oli se kovinta ikinä, ja koko tuon Tyrävyön esikoislevyn jälkeisen kesän vihreäsilmäinen ystäväni fiilisteli sitä, että Ensisuudelma oli oikeastaan hänestä kirjoitettu. Harmitti, vaikken sitä näyttänytkään.

Ja sitten ysiluokalla löysin Kentin. Tuntien jälkeen norkoilin ruotsinluokassa, jotta opettaja auttaisi minua kääntämään Isolan tekstejä ja yhdessä mietimme, miten stel & fastspänd luontevimmin menisi. Lopulta innostuin kielestä niin paljon, että lukion jälkeen hain ja pääsin lukemaan sitä yliopistoon ja viisi vuotta myöhemmin olin itse filosofian maisteri ja valmis ruotsin opettaja. Mutta siinä samalla, sen kahdeksan vuoden aikan, olin etsinyt ja löytänyt bändin lyriikoista jotain muutakin - itseni nimittäin.

Aika tarkalleen vuosi sitten Kentin viimeisen Helsingin-keikan jälkeen kirjoitin, kuinka jotkut asiat eivät ikinä muutu ja jotkut onneksi aika paljonkin. En enää ole se sama punatukkainen teini Ankkarockin yleisön joukossa, joka spagettiolkaintopissaan ja Itäkeskuksesta ostetussa, ihan liian isossa farkkutakissa, näki Jocke Bergin ensimmäistä kertaa livenä ja menetti sydämensä. Mutta seitsemäntoista vuotta myöhemmin, kahden lapsen, yhden asuntolainan, monen raskaan huolen ja valvotun yön jälkeenkin löydän itseni edelleen niistä samoista teksteistä, joita aikoinani sanakirjan kanssa tulkitsin.

Silti mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin edes mainitsen uusille ihmisille faniudestani - siitäkin huolimatta, että kavereissani ja ystävissäni arvostan erityisen paljon sitä, kuinka intohimoisesti he vielä aikuisinakin suhtautuvat omiin juttuihinsa: Yksi matkustaa vuosittain Liverpooliin Beatles-viikolle, toinen on nähnyt Iron Maidenin jo vaikka kuinka monesti ja kolmas tietää kaiken kotimaisesta punk-skenestä. Yksi on Lukko-fani, toinen Manu-fani, kolmannella on kotonaan Spockin korvat ja neljäs on tatuoinut selkäänsä lauseen Och i drömmen håller du i min hand. Kun uusi työkaverin ensimmäisellä tapaamisellamme, Don Rosa -paitaan sonnustautuneena, kertoi omistavansa kaikki, siis kaikki, Aku Ankat viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta, tiesin, että tuohon tyyppiin haluan tutustua vielä lisää. Mitä enemmän pyykki- ja työpäiviä kuluu, sitä mahtavampaa on omistaa ympärillään ihmisiä, joille vielä kolmenkympin jälkeenkin fanius, omat jutut ja intohimot ovat elämäntapa ja jotain, mikä ei ole unohtunut silloin, kun elämä muuttui vakavaksi, lompakkoon ilmestyi kasa bonuskortteja ja kaappiin ensimmäinen beige trenssi.

Samasta syystä olin aika fiiliksissä myös postiluukusta kolahtaneesta Hannu Linkolan Du & Jag Kentistä, johon tein ennakkotilauksen jo useampi viikko sitten: nyt meitä oli kaksi. Tuntui melkein, kuin olisi törmännyt vanhaan tuttuun, jolle Kent myös on niin suuri, että siitä on pitänyt kirjoittaa kirja. Eikä edes ihan mikä tahansa kirja, vaan viisisataasivuinen matka sekä bändin että kirjoittajan itsensä kasvusta, jotka molemmat, jollain oudolla tavalla, tuntuvat linkittyvän toinen toisiinsa. Ihan niin kuin minullakin ja yhä edelleen, vielä teinivuosien jälkeenkin.


Mitä sinä fanitat vai fanitatko mitään?

tiistai 17. lokakuuta 2017

Rentouta mielesi ja kehosi: Puolimatka.


*Kaupallinen yhteistyö hyvinvointivalmentaja Essi Määttä

Lempiarkipäiväni on edelleen torstai: jos muina päivinä tunnen ajoittain jääväni koko ajan pitenevien to-do-listojen ja muistettavien asioiden alle, tunnen aina torstaisin, edes joltain osin, saavani kiireestä jonkinlaista otetta - ja sen lisäksi parannan aina yhden lounaan verran maailmaa joko miehen tai jonkun ystävän kanssa. Torstain ohella uusi lempiarkipäiväni on kuitenkin myös maanantai - kyllä, maanantai! - jolloin jo heti aamulla töihin lähtiessäni tiedän, että oli päivä sitten kuinka kiireinen tahansa, on minulla illalla ihan kalenteriin merkitty aika itselleni ja rauhoittumiselle.

Maanantain rentoutuminen alkaa jo muutamaa minuuttia ennen kuin riisun takkini Mandalatalon ahtaassa eteisessä ja vaihdan lenkkarit villasukkiin: aina Kansakoulunkadun kulmaan saapuessani tunnen jo ilmassa Essin eteeristen öljyjen tuoksun. Nämä jos mitkä ovat niitä hetkiä, jolloin ohuista seinistä ja avonaisista ikkunoista on pelkästään iloa. 

Olin toki perehtynyt kurssin esittelyyn jo ennakkoon, mutta lopulta en ennen Rentouta mielesi ja kehosi -kurssin alkua juuri osannut odottaa muuta kuin kynttilöitä, jonkinlaista rauhoittumista ja joogatunneilta tuttuja liikkeitä. Yogaian tunteihin tottuneille kerrottakoon siis, että tällä kurssilla keskitytään kehon sijaan nimenomaan mieleen. Jokaisella kerralla on tehty joku rentoutumisharjoitus ja lyhyt meditaatio, harjoiteltu ihan tietoisesti läsnäoloa ja hetkeen pysähtymistä, tehty Yinistä tuttuja pitkiä venytyksiä ja perehdytty ryhmän toiveiden mukaan esimerkiksi stressin ja ahdistuksen poistoon sopiviin harjoituksiin, mutta varsinaisia pidempiä joogaharjoituksia ei tunnin ja vartin aikana juuri tehdä. Meditaatioita, harjoituksia ja niiden herättämiä tunteita on myös purettu yhdessä ryhmän ja Essin kanssa ja pyritty saamaan samalla myös keinoja rentoutumisen jatkamiseen tunnin jälkeenkin. Toisella tunnilla harjoitellun tärinätekniikan olen ottanut kotonakin käyttöön, ja viimeisen pari viikkoa olen poistanut stressiä sen avulla useamman kerran. 

Neljännen tunnin aloitamme lyhyellä hengitysharjoituksella, minkä jälkeen venyttelemme ja avaamme erityisesti selän jumeja puolisen tuntia. Sen jälkeen kietoudun paksuun vilttiin ja sukellan lopputunniksi NLP-rentoutuksen pariin. Kun seuraavan kerran avaan silmäni, on aikaa kulunut neljäkymmentä minuuttia vaikka harjoitus tuntui kestävän korkeintaan neljäsosan siitä. Salissa tuoksuu hennosti eukalyptukselta.

Kun tunnin ja vartin kuluttua olen kävellyt samaa Kansakoulunkatua takaisin kotiin, on olo aina ollut jotenkin kevyempi, edes vähän. Sen Mandalatalon hämärässä salissa syntynyt tunnelma on nimittäin aina siirtynyt mukanani kotiin: illalla ei enää ole tehnytkään mieli avata telkkaria tai Netflixiä ja seuraavan päivän tunnitkin olen katsonut vain ihan pikaisesti. Kaiken touhotuksen ja kännykän selailun sijaan olen maanantaisin napannut käteeni kirjan ja mennyt aikaisin nukkumaan, ihan tarkoituksella. Ja voitte uskoa, että jo se on tuntunut jonkinlaiselta luksukselta.

Toisaalta kuluneiden viikkojen aikana olen myös huomannut, kuinka uskomattoman vaikeaa voikaan olla yhteen asiaan, ihan vaan olemiseen nimittäin, keskittyminen sekä hetkessä läsnä oleminen. Meditoimaan en siis vielä ole oppinut: sillä tunnin viimeiselläkin rentoutumisella huomaan edelleen ajoittain pohtivani loppuviikon aikatauluja tai ruotsin koealuetta. Mutta koska Essi kertoi itse oppineensa tyhjentämään mielensä ajatuksista vasta kolmen vuoden harjoittelen jälkeen, pelkään pahoin, että meditoinnin oppiminen kymmenen viikon kurssin aikana taisi kuitenkin olla vähän liian optimistinen tavoite.

Vaikka toisaalta, vielähän meillä on kuusi rentoutustuntia jäljellä.


Kuvat Essi Määttä.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Kevät

"Äitisi elämä sairaalassa oli kaukana siitä kaikesta, henkisesti ja fyysisesti, kuin toinen maailma, jonkinlainen varjotodellisuus, aneeminen ja kalpea, kuolemaa lähentelevä.
    Mutta hän kantoi sinua.
    Eikä hän saanut menettää sinua.
    Se oli ainoa ajatukseni."


Karl Ove Knausgård: Kevät (Om våren; suom. Marja Kyrö)
Like, 201 sivua.


Meiltä löytyy seinältä olevasta kirjahyllystä kirja, jota en koskaan saanut luettua alkua pidemmälle. Ostin sen kyllä itselleni useamman ihastuneen arvion jälkeen, mutta yhä edelleen kirjan välissä, sivun kolmekymmentäkaksi kohdalla, on se sama Ikea-kuitti, jonka paremman puitteissa nappasin kirjanmerkikseni. Kaikesta hypestä ja hehkutuksesta huolimatta en koskaan päässyt Taisteluni-sarjan neljännessä osassa sen pidemmälle enkä sen perusteella innostunut tarttumaan muihinkaan sarjan osiin.

Kevään kanssa päätin antaa Karl Ove Knausgårdille uuden mahdollisuuden. Kirjassa isä kirjoittaa muutaman kuukauden ikäiselle tyttärelleen kesästä sekä tämän äidistä, joka raskausaikana on sairastunut vakavaan masennukseen. Kevät on tarina kuluneesta vuodesta, ajatuksenvirranomaisia hetkiä, tunteita, sattumuksia ja ihmisiä, valoa ja pimeyttä. Samalla se on isän kirje tyttärelle tämän äidistä siksi, ettei tämän äiti siihen juuri silloin pystynyt.

Kevät on Knausgårdin neliosaisen vuodenaikasarjan kolmas osa sekä yhdenpäivänromaani, jossa kirjan tapahtumat alkavat aamusta ja päättyvät iltaan, jolloin isä lopettaa tyttärelleen kertomansa tarinan.

"Lapset eivät aavistaneet mitään. Ajattelin joskus, että minun tehtäväni on hoidella varjot, jotta he voisivat kasvaa valossa. Että olen varjojennielijä.
    Jotain he kenties aavistivat. Joitakin varjoja en pystynyt ahmaisemaan. Ja ehkä minä olin yksi heidän varjoistaan."

Joitain Taisteluni-sarjan jättämiä ennakkokluuloja Kevät kyllä kieltämättä onnistuu hälventämään. Pakko kuitenkin myöntää, että ihan vieläkään en ole täysin tajunnut, mikä Knausgårdin kirjoissa on se juttu. Vaikka Kevät ihan hyvä kirja onkin, niin silti se on ennen kaikkea ihan hyvä kirja eikä mitään sen enempää - nätti, pieni tarina, jossa tekstin tyyli toimii erityisesti kirjan lyhyyden ansiosta. Vaikka Knausgårdin teoksia ja tekstiä vuolaasti hehkutetaankin, niin minulle pelkkä ajatuksenvirta ja subjektiivinen tilitys ei pidempinä teksteinä vaan toimi - ennemminkin tekisi mieli ravistella kirjan minäkertojaa oikein kunnolla, että Pääse nyt vihdoinkin jo asiaan!. Taisteluni-sarjan tiiliskivimäisiin, monisatasivuisiin monologeihin tuskin tartun tämänkään jälkeen.

"Tykkäät pyöriä kuin hyrrä niin kauan että huimaa, ja vilkuttelet ihmisille, tutuille ja tuntemattomille. Olet mielestäni nätti sinisessä mekossa, ja kun saat sen yllesi, silität rintaasi kämmenillä ja sanot 'nätti'.
   Ymmärrätkö?
    Elämä on joskus rankkaa, mutta aina on jotain, minkä vuoksi elää.
    Yritä pitää se mielessä, jooko?"

Ja sen seinällä olevan kirjahylly sijaan ostamani Taisteluni löytyy muuten nykyään täältä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Sellaista se lapsiperhearki nyt vaan on ja muut faktat.


Alkuviikosta törmäsin seuraamiani blogeja selaillessani Iinan tekstiin ennakkoluuloista, joiden mukaan lapsiperhearki olisi pelkkää kiukuttelua, korvatulehduskierrettä ja itkupotkuraivaria ja että kaksi viivaa raskaustestissä tarkoittaa samalla omien harrastusten, intohimonkohteiden ja hitaiden aamujen hyvästelyä. Omalla tekstillään Iina halusi näyttää sen toisen puolen. Samalla Iina haastoi muutkin bloggaajat tarttumaan aiheeseen, puhumaan positiivisesti lapsiperheiden ja lapsiperhearjen puolesta sekä näyttämään, että lapsiperhearjesta voi tehdä omannäköistään: sisäleikkipuistopäivien lisäksi lasten kanssa voi hyvin myös matkustella eikä lenkkeilyä tarvitse laittaa kymmeneksi vuodeksi telakalle, koska lapset.

Näinhän se on, nyökyttelin Iinan ajatuksille, kun päätin tarttua aiheeseen. Ja samalla en toisaalta olisi voinut olla enemmän eri mieltä.

Sillä kyllähän lasten kanssa voi lentää Berliiniin, shoppailla Lontoossa ja kiertää Rooman nähtävyyksiä, syödä ulkona, harrastaa, poiketa siihen sivukujalta bongaamaansa tunnelmalliseen pikkukahvilaan tai koluta museoita: viimeisen kuusi ja puoli vuotta olemme tehneet kaikkea tätä. Siltikään en sanoisi, että lasten kanssa voi tehdä juuri niitä asioita, joita itse haluaa - ainakaan juuri niin kuin itse haluaa. Vaikka syömme edelleen usein ulkona, valitsemme ravintolaksi mieluummin Rosson kuin Revolutionin ja viiden ruokalajin illallisen sijaan tilaamm listalta ennemminkin grillibroilerin ja Velhon vartaan. Kaupunkilomilla kiertelemme museoiden välissä leikkipuistoja ja vaatekauppojen ohella lelukauppoja, ja jos yksivuotiaalla on nälkä, pysähdymme läheisimpään ravintolaan, oli se sitten se idyllinen sivukujan kahvila tai ei. Ja aina pitää olla vähintään jollain tasolla varautunut siihen, että joka reissulla kaikki ei ehkä menekään ihan niin kuin Strömsössä.

Hitaita ja rauhallisia aamuja, vaikka kuinka niitä edelleen rakastankin, en ole lasten kanssa viettänyt kertaakaan: jo ennen seitsemää meistä vanhemmista jompikumpi on kammennut unenpöpperöisenä keittiöön puuronkeittoon ja vähintään yksi silmäpari seuraa tarkkaavaisena sohvannurkasta, milloin Ylen Uutisikkuna vaihtuu lastenohjelmiksi. Ennen kahdeksaa koko porukka on aina syönyt, keittiö siivottu ja päivän leikit käynnissä. Ihan. Joka. Aamu. 

Siksi tuntuu välillä vähän oudolta lukea tekstejä siitä, kuinka elämä ei lasten saamisen jälkeen juuri muutu ja että siitä voi lastenkin kanssa tehdä juuri sellaista kuin itse haluaa: muuttuu se. Niinä oppikirjamaisina päivinäkin lapsiperhearki kun on usein vähän kaoottista, takuulla kiireistä ja ennen kaikkea ennalta arvaamatonta.

Mutta sitten ovat ne lapsiperhearjen ihanat asiat, joita ilman en enää edes osaisi olla. Että näen veljesten riehuvan onnellisina itse sohvan taakse rakentamassaan majassa ja astianpesukonetta täyttäessäni kuulen, kuinka kuusivuotias ihan puolihuolimattomasti laulaa omassa huoneessaan eskarissa oppimaansa Sinistä ja valkoista. Että saan nostaa syliini unenpöpperöisen vauvan, joka lopulta nukahtaa kainaloon kesken Sinisen unen, tehdä iltapalaksi smoothien banaanista ja mustikoista ja jakaa karkkipäivän karkit pieniin kulhoihin - niinä seesteisinä päivinä katson välillä salassa poikiani ja mietin, kuinka minä, joka usein olen hukassa ja rikki, olen silti osannut kasvattaa jotain niin täydellistä. Ja joka ilta, kun päivän leikit on siivottu ja Pikkuveli saatu unille, kömmimme kuusivuotiaan kanssa saman viltin alle lukemaan juuri sillä hetkellä kesken olevaa Narnian tarinoita tai Astrid Lindgreniä. Jos en joka ilta niin vähintään joka toinen muistan siinä vaiheessa mainita, että juuri se hetki on minulle se päivän paras. 

Eli kyllä, lasten kanssa voi hyvin tehdä myös niitä samoja asioita, joita rakasti elämässä ennen lapsiakin, eri tavalla vain. Mutta vaikka nautinkin lasten(kin) kanssa matkustelusta, sushin äärelle istahtamisesta sekä lauantaisista kahvilareissuista, kaikista parasta lapsiperhearjessa ovat yhteiset iltasatuhetket, jolloin avaamme edellisiltana kesken jääneen kirjan ja jatkamme seikkailua Prinssi Kaspianin kanssa.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

White chocolate chip cookies.


Jo blogia selailemalla voi nähdä, kuinka innokas leipuri olen: jos viime kuun kreikkalaista kasvispiirakkaa ei lasketa mukaan, löytyy edellinen blogiin jakamani leivontaresepti yli kahden vuoden takaa. Mutta sitten viime viikolla sain yhtäkkiä päähäni, että olisi saatava niitä isoja valkosuklaa-vadelmakeksejä, joita aina ostan Starbuck'sista chai latteni seuraksi. Jonkin aikaa nettiä selailtuani päädyin lopulta soveltamaan kahta eri ohjetta ja jättämään kuitenkin vadelmat pois, mutta muuten kekseistä tuli kyllä juuri sitä, mitä olin ajatellutkin - ja jopa niin hyviä, että resepti oli pakko jakaa myös blogissa. Jospa näiden innoittamana tulisi vaikka välillä leivottuakin vähän useammin.


WHITE CHOCOLATE CHIP COOKIES


175 g voita
1 1/2 dl sokeria
1 1/2 dl fariinisokeria
1 1/2 tl vaniljasokeria
1 muna
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
145 g valkosuklaanpalasia
100 g sulatettua valkosuklaata kuorrutusta varten


Sulata voi kattilassa ja lisää sokerit sekä muna. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää vähitellen voiseoksen joukkoon. Pyöräytä sekaan valkosuklaanpalaset ja muotoile taikinasta haluamasi kokoisia keksejä. Paista 200-asteisen uunin keskitasossa noin kymmenen minuuttia ja kuorruta jäähtyneet keksit lopuksi sulatetulla valkosuklaalla.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kumpparit jalassa elämä on aina vähän kevyempää.


En tiedä, onko kyse pelkästä sattumasta, mutta jostain syystä ajelemme maalle aina sen kaikista kovimman kiireputken päätteeksi. Niin nytkin: kun lauantaina aamupäivästä pakkasimme auton, oli takana yksi kuuden päivän työviikko sekä yksi viiden päivän työviikko, jonka jokaisena iltana lähetin miehen ja pojat ulkoilemaan, jotta sain itse istahtaa punakynä kädessä koepinon ääreen. Kun perjantai-iltana vihdoin sain sen viikon arviointiurakan valmiiksi ja koenumerot koneelle, tuntui, että nyt jos koskaan tarvitsin vähän puusaunaa, kumpparit jalassa löntystelyä, anopin palapaistia sekä dekkarin, jonka kanssa leiriytyä sohvannurkkaan.

Viikko sitten kieltämättä vähän harmitti, kun joka toinen paikallinen blogi täyttyi Palviljongin Hygge2017-tunnelmista enkä itse lauantaityöpäivän ja sunnuntaiväsymyksen jälkeen edes kuvitellut jaksavani raahautua paikalle. Mutta kun lauantaina katselin auton ikkunasta vaihtuvaa maisemaa, tajusin, että rentoiluloungessa nautitun kuoharilasillisen tai edes tuoksukynttilöiden ja uuden viltin sijaan hygge on minulle ennemminkin villasukat, metsän tuoksu, lämpiävä sauna, kasa kaksi vuotta vanhoja naistenlehtiä ja kahisevat lakanat vähän liian pehmeässä vierassängyssä - sitä päiväunenpöpperöistä täydellistä joutilaisuutta, jossa ei juuri sillä hetkellä ole olemassakaan pyykkikasoja, ruuanlaittoa, kokeiden korjaamista tai vaatimusta saada aikaan yhtään mitään. Sanokaa mitä sanotte, mutta elämä vain on aina ihan pikkuisen kevyempää kumppareissa kuin korkkareissa.