maanantai 29. lokakuuta 2018

Sinä teet suojatien.


Tiistaiaamuna aloitin työpäiväni kolarilla. Olimme työkaverini kanssa juuri päässeet autolla ulos liikenneympyrästä, kaksisuuntaisesta sellaisesta. Koska näimme, että meistä katsottuna vasemmalta lähestyi pyörällä teini-ikäinen tyttö, pysähdyimme suojatien kohdalle päästämään tytön tien yli. Toisin kuin me, vieressä olevaa kaistaa ajanut nainen ei kuitenkaan pysähtynyt: heti ohitettuaan meidän automme tyttö pyörineen jäi suojatiellä meistä katsottuna oikeanpuoleista kaistaa ajaneen auton alle.

Mitään pikkuruhjeita pahempaa ei käynyt, onneksi. Silti ihan yhtä hyvin olisi voinut. Pitkin viikkoa, aina kun pysähdyin, mieleen palasi kuva ensin viereisen auton tuulilasiin ja siitä katuun paiskautuvasta tytöstä. Ilmassa lentävä lapsi oli kuin räsynukke, josta ehdin nähdä vain tummansinisen toppatakin. Lopullinen järkytys tuli vasta perjantaina, kun täysi työviikko opetuksineen, muistettavine uimakamppeineen ja valokuvauslappuineen, vienteineen, hakuineen ja miehen työmatkoineen oli melkein ohi. Kahdeksan aikaan jätin ekaluokkalaisen viimeiseen risteykseen, sillä se halusi kävellä kouluun ihan itse. Katselin koulua kohti katoavaa keltaista pipoa ja Vansin reppua ja toivoin, että se olisi koulumatkallaan turvassa.

Itku tuli vihdoin työmatkalla bussissa.

Törmäyksen jälkeen ensimmäinen ajatus - sitten, kun olimme onneksi nähneet tytön nousevan pystyyn ihan itse - oli, eikö tyttöön törmännyt kuski aikonut ollenkaan nousta autosta. Ensin nimittäin näytti siltä, ettei. Koska istuin itse pelkääjänpaikalla, hyppäsin ulos autosta ja olin tytön luona ensimmäisenä - työkaverini vei auton tien sivuun ja seurasi perässä. Siinä yhtenä mylläkkänä paikalle tulivat myös kolariauton kuljettaja, paikalle hälytetty tytön äiti ja melko pian myös ambulanssi ja poliisit. En kyllä katsonut yhtään, osasi kuski vain sanoa.

Oikeastaan vasta poliisien tultua paikalle kävi ilmi, kuinka pahasti olisi voinut käydä. "Selvittiinkö oikeasti näin vähällä?" olivat poliisit ihmetelleet useampaan otteeseen tutkiessaan tyttöön törmännyttä autoa, jonka tuulilasi oli törmäyksen seurauksena täysin säröillä. Keskiviikkona tytön äiti soitti koululle kiitelläkseen meitä vielä uudestaan - kun siinä tilanteessa ei ollut ollenkaan tajunnut. Shokki oli tullut heillekin vasta jälkikäteen.

Se pyöräilijöiden ja muiden kävelijöiden sekaan loitonnut pieni keltapipoinen hahmo pyöri erityisen vahvasti mielessä koko perjantain. Että pääsihän se kuitenkin turvallisesti kouluun ja istuuhan se nyt siellä, omassa pulpetissaan. Siksi oli jotenkin erityisen helpottavaa löytää se iltapäivällä koulun pihalta keinumasta jälkkärikavereidensa kanssa. Se kävelee jo itse kaverille ja puistoon ja osan koulumatkasta, unohtuu välillä ihmettelemään vesilätäköitä ja poimii joka kerta mukaansa uuden kepin, jos sattuu sellaiseen törmäämään. Sille autot ovat dinosauruksia tai villieläimiä silloin, kun ne eivät ole lohikäärmeitä, ja kun se katsoo suojatien kohdalla ympärilleen, voin toivoa, ettei kukaan aja kohti ja myöhemmin sano: En kyllä katsonut yhtään.

2 kommenttia:

  1. Huh, valtava onni oli tytöllä matkassa! Jos auto on pysähtynyt suojatien eteen, ei riitä katsominen vaan viereistä kaistaa ajavan on AINA pysähdyttävä. Tätä vain ei nykyään noudateta ja se ihmetyttää ja pelottaa todella paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on nimenomaan se, mitä myös pikkukuolulaisen kanssa liikenteessä eniten pelottaa: että vaikka yksi auto on pysähtynyt ja viittoo ylittämään suojatien, ei siltikään voi luottaa, että kaikki muutkin pysähtyvät.

      Poista