tiistai 9. lokakuuta 2018

Vaaleanpunainen kukkakimppu ja elämäni rankin kevät.


Ensin se oli vain varjostama mammografiaseulonnassa. Poikkeama.

Sitten se oli vaaraton kalkkikertymä ultraäänessä, josta ei ollut syytä huolestua sen kummemmin.

Jatkotutkimuksissa selvisi, että se oli meidän elämämme rankin kevät. 

Pojille kerromme vain välttämättömimmän. Että mummu tulee nyt meille yöksi, koska on ollut leikkauksessa. Että mummun rinnasta on poistettu paha ja sairas kohta, mutta muuten mummu on ihan kunnossa. Että juuri nyt pitää muistaa, ettei mummun syliin voi yllättäen hypätä liian rajusti, niin kuin erityisesti seitsemänvuotiaalla oli tapana.

Itkin vasta iltaisin, kun lastenhuone oli jo hiljentynyt, ja aamuisin lähdin normaalisti töihin, ihan niin kuin äitikin. Eniten surin Prahan-reissua, jonka olimme siskon kanssa jo tammikuussa varanneet äidille kuusikymmentävuotislahjaksi. Vasta myöhemmin tajusin, ettei se johtunut siitä, että olisin ollut se maailman paskin ihminen, joksi itseni tunsin, vaan siitä, että vain sillä tavalla edes selviydyin: mitään pahempaa kuin reissun peruuntuminen en edes uskaltanut ajatella.

Ystävistä kerroin vain niille, joille pystyin. Monesti yritän puhua, mutta tuli jotain muuta. Keinussa vauhtia huutanut lapsi, huono hetki, paikalle ilmaantunut puolituttu, kurkkuun noussut pala.

Olisi pitänyt puhua enemmän.

Toukokuun alussa lääkäri selaili kalenteriaan, sumpli aikataulujaan ja sanoi, että kyllä te sinne matkalle lähdette. Viimeinen sädehoitoannos annettiin siitä vajaan neljän viikon päästä, ja kaksi päivää myöhemmin istuimme Prahan-koneessa, me kaikki kolme. Sädehoito oli ohi ja huhtikuinen leikkauskin onnistunut niin kuin pitikin.

Jotain silti jäi. Pelko nimittäin. Että entä jos.

Tämän viikon perjantaina 12.10. vietetään valtakunnallista Roosa nauha -päivää, ja lokakuussa rintasyöpätietoisuutta pyritään muutenkin lisäämään ympäri maailmaa. Postatkaa niitä sydämiänne, jos tahdotte, mutta ennen kaikkea tutkikaa rintanne, käykää säännöllisesti gynekologilla ja ottakaa seulonnat tosissanne. Ja ennen kaikkea puhukaa, puhukaa ja puhukaa, niin ettei mistään sairaudesta tulisi sellaista tabua, että se milloinkaan estäisi hoitoon hakeutumisen ja ettei nimen pelko lisäisi asian pelkoa yhä entisestään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti