perjantai 16. marraskuuta 2018

Kaksivuotiaana olemisen sietämätön keveys.


Olen viime viikkoina saanut ihan erityistä vertaistukea Juliaihmisen blogista. Kun Julia yhdessä alkuviikon postauksessa sivulauseessa kertoi pohdiskelleensa, kuinka voi ylipäätään varmasti erottaa, onko lapseen mennyt demoni vai onko kyseessä ihan vain perus uhmakohtaus, oli pakko nyökkäillä mukana. Isäinpäiväpostauksesta piti lukea otteita ääneen myös miehelle: molemmat löysimme paljonkin tuttua siinä, kuinka ulos lähteminen kohta kolmevuotiaan kanssa tuntuu usein samanlaiselta urakalla kuin Frodosta sormuksen kuljettaminen ylös vuoristoon.

Näissä kohta kolmevuotiaissa on selvästi yksi yhteinen piirre: välillä ihan holtittomat mittasuhteet saava uhma.

Meillä se alkaa jo aamulla, jos herätys tapahtuu väärällä tavalla. Sen jälkeen kiistelemme siitä, mitkä vaatteet kolmevuotiaalle voi pukea, kuka ne pukee ja missä järjestyksessä ja kuka voittaakaan kisan keittiöön pääsystä. On ulkovaatekiista, suukopu siitä, lähdetäänkö päiväkotiin vai ei ja lopulta taistelu siitä, ettei mukaan voi pakata sitä puolitoistametristä pehmolohikäärmettä, jolla kaksivuotias leikkii kotona tuskin koskaan mutta joka silti on saatava mukaan päiväkotiin juuri sinä päivänä. Puoli kahdeksalta suljen ulko-oven ja huokaan helpotuksesta, että aamujen vientirumba on siitä eteenpäin miehen vastuulla - siitäkin huolimatta, että se seuraava kiista odottaa minua kolmelta päiväkodin ulko-ovella, kun kaksivuotias ei juuri silloin - tai ollenkaan - haluaisi lähteä kotiin ja ilmoittaa, että äiti on tuhma kaveri.

Mutta sitten iltapalan ja hampaidenpesun jälkeen se suostuu pienen taivuttelun jälkeen pukemaan ylleen palomiespyjamansa ja juoksemme kilpaa kerrossängylle (ja todellakin annan sen voittaa). Peittelen sen, asettelen pehmolelut niin kuin kuuluu ja silitän sen vaaleaa tukkaa. ”Vieläkö äiti on tuhma kaveri?” kysyn siltä ja se vastaa, että ”Ei, vaan rakas.”

Vaalin sitä kuvaa mielessäni seuraavana aamuna, kun se taas herää, juoksee keittiöön ja romahtaa lattialle huomatessaan, että isoveljen aamupuurossa on juuri se lusikka, jonka se olisi halunnut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti