maanantai 11. helmikuuta 2019

#opettajanääni


Joku vuosi sitten jouduin yhtenä työpäivänä selvittelemään erästä vilppiä. Kävi ilmi, että opettamani seiskaluokkalainen oli yllyttänyt luokkakaverinsa, yleensä ihan äärettömän kiltin ja tunnollisen tytön, rikkomaan koulun sääntöjä vähän enemmänkin. Koska meillä oli kaksoistunti kesken, aloitimme asian selvittelyn jo välitunnilla ja jatkoimme toisen tunnin alussa käytävän puolella sillä aikaa, kun muu luokka jatkoi ohjeideni mukaan hommia luokassa. Sen sitä päivää varten laatimani hienon pedagogisen tuntisuunnitelman heitin suosiolla roskakoriin.

Kun asia oli jo saatu selvitettyä ja sovittua, tapahtui jotain: jonkinlainen lukko tuon seiskaluokkalaisen tytön sisällä aukesi. Koko lopputunnin ravasinkin sitten luokan ja käytävän väliä, toisaalta ohjeistamalla opiskelua, toisaalta kuuntelemassa minua luokan ulkopuolella tarvinnutta tyttöä. Sen iltapäivän aikana kävimme läpi useammankin huolen ja surun, puhuimme kodista, koulusta, yksinäisyydestä ja vanhemmista, paineista ja odotuksista, vähän itkimmekin. En tiedä, kuinka paljon uutta kukakin lopulta sen tunnin aikana oppi ja kuinka monta opetussuunnitelmassa listatuista sisällöistä ehdimme siinä rytäkässä käsitellä, mutta sillä hetkellä tunsin siitäkin huolimatta - tai juuri siksi - tekeväni merkityksellistä työtä.

Tämä työ ei ole enää sama kuin kymmenen vuotta sitten, totesi kollega viimeksi viime viikolla. Tuosta kaksoistunnistakin on kulunut melkein sen verran. Sen toki olisi voinut jo ihan arvatakin: nykytyössä kun ei vain olisi aikaa kiireettömästi pyyhkiä tunnin ohjelma tyhjäksi ja keskittyä yhteen yksilöön.

Näitä hetkiä ja tunteja on tullut senkin jälkeen, tietenkin. On selvitelty yhtä ja toista, juteltu, pohdittu maailmaa, soviteltu ja pyydetty anteeksi. Opittukin paljon ihan äärimmäisen tärkeitä juttuja, niitä joita ei ehkä ole kirjattu kaupungin sivuille tai peda.netiin ja kiirehditty sen jälkeen harppien niitä, jotka siellä lukevat.

Silti välillä toivon, että joinain päivänä saisin olla ihan vain opettaja ja käydä keskeytyksettä läpi niitä monia ihan supertärkeitä kohtia, joita sinne opetussuunnitelmaankin on syystäkin kirjattu. Useimmiten olen kuitenkin kaikkea muuta siinä ohessa: psykologi, terveydenhoitaja, sosiaalityöntekijä, rauhanneuvottelija, vanhempi, vartija, poliisi, siivooja sekä joku, joka juoksee tunnilta välituntivalvontaan ja sieltä taas takaisin tunnille toivoen, että ehtisi muutakin kuin vain moikata lyhyesti sitä kasiluokkalaista, joka taas silläkin välitunnilla seisoo yksin seinän vieressä. Monesti olen  kaikkea tuota ihan mielellänikin, sillä se nyt vaan kuuluu tähän työhön. Mutta yhdellä kertaa en voi olla kuin yksi: vaikka koenkin työni erityisen merkitykselliseksi niinä hetkinä, joina jotain aukeaa, en silloin yleensä pysty samalla täyttämään opetussuunnitelman vaatimuksia.

Ja mitä enemmän sitä ylimääräistä - palavereita, keskusteluja, lomakkeiden täyttämistä, taksonimiataulukoiden mukaista yksilöllistä arviointia - meidän ylitunnollisten opettajien tehtävälistaan ympätään, sitä vähemmän ehdimme sen olennaisimman: opettaa ja samalla kohdata ilman kiirettä.

Eduskuntavaaleihin on aikaa enää joitain viikkoja. Siksi OAJ:n #opettajanääni kannustaa kaikkia jäseniään puhumaan työstään, sen haasteista sekä merkityksestä ääneen kahvipöytien ja sohvannurkkien lisäksi myös somessa. Pidetään ääntä, ei hyväksytä ainakaan mukisematta jokaista palkatonta lisätyötä ja äänestetään vaaleissa niitä ehdokkaita, jotka eivät enää leikkaa koulutuksesta. Muistuttamalla opettajien työn merkityksestä pyritään siihen, että suomalainen koulutus olisi tulevaisuudessakin maailman parasta ja että meillä kouluissa olisi sellaiset resurssit, että sitä on realistista edes toivoa.

4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Olen itse opettaja, joskaan en tee opettajan töitä juuri tällä hetkkellä vaan muuta työtä.

    Niin mikä elämässä on tärkeää. Monelle ovat tärkeitä ne aikuiset koulussa, jotka kannustavat ja kohtaavat nuoria aidosti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri siksi tämä jatkuva kiire ja työmäärän lisääminen harmittaakin niin paljon: erityisesti opettajan työssä pitäisi olla tarvittaessa muuttaa suunnitelmia, tehdä jotain ihan muuta ja ennen kaikkea olla läsnä ja kuunnella silloin, kun oppilaalla on asiaa.

      Poista
  2. Opettajien työ on tärkeää mutta se on erittäin haastava ammatti hyvässä ja pahassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No todellakin! Nimimerkillä eräs, jolla on takanaan sellainen työpäivä, että loppuillan vietän kyllä ihan vain yksin ja hiljaa kirjaa lukien.

      Poista