torstai 10. lokakuuta 2019

#mitäkuuluu sekä suru, jonka kannoin yksin.


Elokuussa 2005, vähän ennen kuin minun piti palata takaisin Suomeen Göteborgista, jossa olin viettänyt koko kesän, isä soitti yhtenä iltana. Jo heti isän äänen kuullessani tiesin, että jokin oli vialla, sillä ne tavanomaiset kuulumisten vaihtamiset hoiti oikeastaan aina äiti. Lopulta - siinä vaiheessa kun isä ei enää tiennyt, miten olisi itkuuni vastannut - äitikin tuli puhelimeen ja itkimme yhdessä, kumpikin omassa maassamme. Serkkuni, minua kaksi vuotta vanhempi, oli edellisenä päivänä tehnyt itsemurhan.

Sen illan vietin yksin huoneessani enkä sanonut mitään edes kummallekaan kämppiksistäni. Aamulla lähdimme kolmen muun kaverin kanssa päiväksi Osloon. Vasta siinä bussissa sain kerrottua jollekin.

Serkkuni haudattiin syksyllä. Kun tulimme ulos kappelista, oli maa täynnä puna-keltaisia, kahisevia vaahteranlehtiä ihan niin kuin nytkin. Isä ja äiti istuivat ihan edessä, tietenkin, kummeja kun olivat. Vain vajaata vuotta aiemmin olimme istuneet samanlaisessa tilaisuudessa samalla porukalla, kun tätini oli tehnyt itsemurhan.

Nykyään, melkein viisitoista vuotta myöhemmin, mielenterveyden ongelmia leimaa edelleen jonkinlainen häpeä, jokin mikä saa mieluummin vaikenemaan kuin kertomaan kenellekään. Molempien surujen jälkeen minäkin jatkoin opintojani ihan normaalisti, ihan niin kuin ei mitään, eikä kukaan ystävistäni tiennyt, että sinä yhtenä syksyisenä lauantaina olin hyvästelemässä poikaa, joka vuosia aiemmin hiipi mummolan pihaan pystytetyn teltan ympärillä matkien sutta niin, ettemme siskon kanssa lopulta uskaltaneet nukkua koko teltassa.

Tänään 10. lokakuuta vietetään maailman mielenterveyspäivää, jonka tämänvuotinen teema on itsemurhien ehkäisy. Yksi helpoimmista tavoista pitää huolta läheisten mielenterveydestä koostuu kahdesta sanasta: mitä kuuluu? 

Jos sen kysyy oikeaan aikaan, voi se olla maailman tärkein kysymys.


Kuva: Pixabay

2 kommenttia: