keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Päivistä, joina ei juuri tule hiljaista.


Kun aikoinani muutin opiskelemaan ja omaan kotiini, oli yksi ensimmäisiä hankintoja pieni neljätoistatuumainen kuvaputkitelevisio, jonka hankin itselleni täyttämään hiljaisuutta. Monesti laitoin telkkarin päälle ihan automaattisesti, vaikken sitä varsinaisesti katsonutkaan - hiljaisessa asunnossa se oli vähän niin kuin toinen ihminen. Äänen lisäksi tuntui kotoisalta havaita television liike ja vaihtelevat värit edes sivusilmällä samalla kun luin kirjaa tai tein opintohommiani.

Vuosien aikana televisio on vaihtunut useampaan kertaan, ja se tulee avattua yhä harvemmin: käytännössä koskaan en enää avaa sitä pelkäksi taustahälyksi. Siinä missä joskus kaipasin puhetta ja liikettä kaipaan nykyään erityisen paljon niitä hetkiä, joina kuulen vain keittiön kellon tikityksen.

Oikeastaan vasta tänä syksynä  olen oppinut, etten ehkä lopulta ja pohjimmiltaan olekaan niin ulospäinsuuntautunut, kuin minä itseni olen tottunut esittämään. En juuri jännitä esiintymistä vaan osaan vastata nopeasti ja nokkelasti, hakeudun mielelläni mukaan porukkaan, järjestän isot juhlat koko naapuruston lapsille ja karaoken alettua minua ei enää saakaan pois lavalta ainakaan ennen, kun olen esittänyt Heavenin. Silti minussa on iso osa myös introverttia, joka nauttii kaikista eniten siitä, jos joskus saa olla kotona ihan yksin, käpertyä lukemaan kirja ihan itsekseni tai sulkea silmäni hiljaisessa saunassa. 

Ja erityisesti tänä syksynä olen huomannut, kuinka paljon juuri opetustyö sekä päivät melun keskellä tunti tunnin perään ihmisille jutellen minua kuormittavatkaan. Kun välitunnilla, kahden puhetta täynnä olevan oppitunnin välissä, kiirehdin pikaisesti luokasta toiseen, soittaa joku ahtaalla käytävällä räppiä, joku toinen nokkahuilua ja se kolmas huutelee kaverilleen käytävän ja pingispöydän toiselle puolelle. Monesti olen kaikesta äänestä ja äänessä olemisesta ihan fyysisestikin väsynyt.

Mutta sitten hyppään bussiin ja kuunneltuani puoli tuntia kuulokkeillani musiikkia nappaan mukaani kaksi ekstroverttiä, jotka eivät hiljene ennen, kuin valot vasta paljon myöhemmin illalla sammuvat. Ne haluavat kertoa päivästään, aloittavat yhdessä leikin, ajautuvat kiistaan, sopivat ja vaihtavat leikkiä, vaativat tietoa siitä, saako sinä päivänä pelata Minecraftia tai katsoa Ryhmä Hauta ja kilpailevat siitä, kuka ehtii ensimmäisenä ruokapöytään. Siinä missä minä kaipaan hiljaisuutta, lähtevät ne harrastuksiin, jos sellaisia on, kutsuvat kylään kaverin, juoksevat naapuriin tai vähintään levittävät lattialle legolaatikon sisällön. Ne jahtaavat toisiaan pitkin käytäviä, liikkuvat juosten ja vähintään hyräilevät piirrellessään. Haluaisin kovasti kiirehtiä puistoon niiden kanssa ja aloittaa yhdessä pitkän leikin, mutta aika usein tunnen, että olen antanut itsestäni jo töissä sen päivän edestä - ja enemmänkin.

Ehkä juuri siksi alkusyksyn torstait ovat olleet minulle jonkinlainen henkireikä: edes yhtenä päivänä viikossa minulla on tunnista kahteen ihan itselleni siinä välissä, kun siirryn työpaikan melusta ja kiireestä kodin meluun ja kiireeseen. Niinä tunteina olen ollut pitkästä aikaa ihan vain minä omine ajatuksineni ja susheineni, jonne en enää joka kerta ole jaksanut kutsua edes miestä seuraksi.

Alkusyksyn torstait ovat toki olleet tärkeitä muutenkin, sillä päivinä, jona en ole työpäivän melun ja jatkuvan sosiaalisuuden jälkeen ihan poikki, jaksan myös iltaisin olla vähän parempi äiti niille kahdelle ekstrovertille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti