keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Aikakoneista, sormivirkkauksesta ja kuluneista kuukausista.


Sunnuntai-iltana, kun olen jo mennyt nukkumaan, puhelin värisee Wilmaan saapuneen viikkotiedotteen merkiksi. Tihrustan tekstiä hämärässä ilman silmälaseja. Käy ilmi, että huomiseksi pitäisi olla valmiina multaa, istutusastia ja joitain nopeasti itäviä siemeniä. Sunnuntai-illan tiedote on tosin vain muistutus aiemmin viikolla tulleesta tarkemmasta ohjeesta, jonka senkin olen unohtanut lukea omien töiden, mikroon tuikkaamani makaronilaatikonlopun ja whatsappiin tuleen työviestiketjun välissä.

Viimeisen kuuden viikon aikana olen auttanut matematiikassa ja äidinkielessä, kerrannut, miten silmän rakenne toimii, askarrellut agenttihatun sanomalehdestä ja vappuhuiskan paperista, unohtanut puoliksi joudun aamukahvin milloin tiskipöydälle milloin kylpyhuoneeseen ja ennen kaikkea ollut teknisenä tukena useamman tunnin päivässä. Kun toissaviikolla tehtävänä oli askarrella aikakone, kävi tokaluokkalainen kaivamassa oman koneensa rungon taloyhtiön pahvinkeräyslaatikosta. Koneeseen voi liittää esimerkiksi pyörät, aurinkopaneelin tai kellon, luki ohjeessa. Ainoa, mitä keittiön kaapista onnistuimme löytämään, olivat Pikkuveljen tammikuisilta synttäreiltä jääneet paperipillit ja vanhat hehkulamput, jotka vanhan kotimme edelliset omistajat jättivät kaapin perälle yhdeksän vuotta aiemmin ja jotka me jostain käsittämättömästä syystä kuljetimme muutossa mukanamme uuteen kotiin. Ehkä jollain yliluonnollisella tasolla olemme aavistaneet, että joskus koittaa se kevät, jolloin kaikki on väärinpäin ja lampuillekin tulee vielä käyttöä.

Kun sormivirkkaukseen pitäisi etsiä kotoa mahdollisimman paljon erilaisia jämälankoja, tietää tokaluokkalainen jo, että tähän emme me pysty: olen neulonut jotain viimeksi vuosituhannen alussa enkä ikinä ole omistanut yhden yhtä lankakerää, josta olisi jäänyt jotain jäljelle. Luokkakavereiden solmiessa äitienpäiväoksaan virkkaamaan ketjuja, tyytyy esikoinen liimaamaan sen sijaan leikkaamiaan paperinpalasia. Katan pöydän ja soitan sinulle pajupillillä, on se niihin kirjoittanut.

Aika usein ajattelen niitä perheitä, joilta puuttuu kotoa muutakin kuin askartelutarvikekaappi tai korillinen jämälankoja.

Ja silti me olemme selvinneet kuluneista viikoista jos nyt ei täysin selväjärkisinä niin vähintään tyydyttävin arvosanoin. Olen kerrannut kutosluokkalaisten kanssa päälauseen sanajärjestystä säätäen samalla epätoivoisesti neljävuotiaalle uutta äänikirjaa, laskeneet ne tokaluokan matematiikan lisätehtävätkin ja tehneet miehen kanssa töitä vuorotellen tunnin sykleissä vastamelukuulokkeet korvilla niin, että pojat ovat silti käyneet joka päivä ulkona, hyppineet naapurin trampoliinilla, liikkuneet joka päivä ja pystyneet kohtuullisissa ruutuajoissa. Tokaluokkalaisen partioleirin hoidimme kotoa käsin etänä, joka päivä pöytään on katettu kaksi lämmintä ruokaa - ensimmäinen niistä joka päivä tokaluokkalaisen lukujärjestyksen mukaan kello 11.05 - eikä yhdenkään meetoppitunnin taustalla ole vilahtanut yhtään kalsari-iskää. Kun yhtenä päivänä muistelen, milloin viimeksi olemme olleet miehen kanssa jossain kahdestaan - treffeiksi niitä kai siinä entisessä elämässä kutsuttiin - päädyn lokakuuhun. Perheaikaa olemme tosin viettäneet viime viikkoina senkin edestä.

Mutta kun Wilmaan tiistai-iltana kilahtaa meet-linkki etävanhempainiltaan, mihin pitäisi jaksaa osallistua vielä oman työpäivän ja kaksituntiseksi venähtäneen kokouksen jälkeen, en yksinkertaisesti enää kykene. Sen sijaan istun parvekkeella lukemassa kirjaa ihan yksin ja soitan videopuhelun pikkusiskolle. Puhumme koulusta, töistä, kesästä ja viikonlopusta. Myöhemmin olo on ihan pikkuisen kevyempi, vaikka tiedän, että etävanhempainiltaan olisi sinnekin pitänyt mennä.

Kun illalla peittelen tokaluokkalaisen sänkyynsä huomaan taas kirjahyllyn viereen asetellun aikakoneen. Se ei ehkä toimi, mutta ihan kelpo peli siitä tuli joka tapauksessa. Ne viime viikkoina syömäni ylimääräiset suklaalevyt ja viinilasilliset olen todellakin ansainnut.


Kuva: Pixabay

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti