tiistai 26. toukokuuta 2020

Se on yhdeksän.


Meidän kesä on jo vuosia alkanut perinteisesti juhlista: kun olen korjannut viimeiset kokeet ja naputellut arvioinnit koneelle, olen kattanut pöydän, puhaltanut ilmapallot ja järjestänyt lastenjuhlat esikoiselle, joka aikoinaan päätti syntyä siihen opettajien kiireisimmän ajan keskelle. Silti oikeastaan olen esikoisen syntymäajankohdasta aika onnellinen - silloin alkaa kesä. Yhtäkkiä kasassa on joka vuosi isompi porukka ystäviä, sukulaisia, koulukavereita ja perhetuttuja, joita ei muka kevään hulluimpina viikkoina ole ehtinyt nähdä mutta joita on ollut ihan suunnaton ikävä. Yhtenä vuonna pöytään katettiin jokamaunrakeita ja suklaasammakoita, toisena vuonna synttärikakkua koristi uppoava Titanic ja perhepuistosta etsittiin meren pohjaan vajonnutta aarretta. Joka kerta kahvi ja pikkulusikat ovat jossain vaiheessa loppuneet kesken ja useampana vuonna olemme jatkaneet juhlia vielä pienemmällä porukalla perhepuistossa grillaten. Kun juhlien jälkeen keräilen kuppeja ja paperipillejä, olen aina ihan äärettömän onnellinen siitä isosta, äänekkäästä ja maailman rakkaimmasta tukiverkosta, jonka esikoinen on ympärilleen onnistunut rakentamaan.

Jos kulunut kevät on tuntunut vääränlaiselta jo muutenkin, on esikoisen synttärihulinoiden puuttuminen tehnyt siitä vielä oudomman. Siksi on erityisen vaikea tajuta, että se oikeasti on taas vuoden vanhempi, kohta jo kolmasluokkalainen, joka tavaamisen sijaan lukee pitkiä kirjoja hiljaa huoneessaan ja laittaa gif-animaatioita kaveriporukan whatsapp-ketjuun. Jos jo tuoreen koululaisen äitinä kohta kaksi vuotta sitten olen kirjoittanut, kuinka seitsemän vuotta on pelkkä silmänräpäys, on se tänä vuonna täyttänyt vuosia ihan varkain, salaa. Syntymäpäiväksi se toivoi sushia ja porkkanakakkua, ja ne se myös saa.

Silti viime viikolla lähetin muutamille läheisimmille ystäville myös varovaisen kyselyn, uskaltaisiko kukaan osallistua, jos kuitenkin järjestäisimme jonkinlaiset pihajuhlat käsideseineen ja omine karkkikuppeineen kesäkuun alussa. Reilussa tunnissa iso osa oli vastannut kyllä kiitos, ja kun sitten seuraavana päivänä lähetin virallisen kutsun, ilmoittautuivat kaikki mukaan saman päivän aikana. Ehkä en sitten olekaan ainoa, joka näiden viikkojen jälkeen kaipaa ympärilleen ihmisiä, naurua ja suklaakakkua.

Siksipä ensi viikolla, kun kokoontumisrajoitukset ovat täälläkin jo helpottaneet, katamme pöydän tällä kertaa omaan pihaan ja sytytämme kakkuun kynttilät. Tänä vuonna niitä on yhdeksän, mikä on tietenkin ihan käsittämätöntä, sillä vastahan se syntyi. Puolivälissä täysi-ikäisyyteen, tajusi mies sunnuntaina.

Sitä en uskalla edes ajatella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti