torstai 21. toukokuuta 2020

Vääränlainen kevät.



Maanantaina lenkillä en yhtäkkiä pystynytkään juoksemaan. Yritin kyllä useamman kerran, mutta ihan yhtä monesti kroppa kieltäytyi. Lopulta kävelin loppulenkin vähän harmissani, etten pystynyt sen parempaan.

Kun kotona harmittelin asiaa miehelle, ei hän puolestaan ollut yhtään ihmeissään. Ihan loppuhan sinä olet aina joka kevät tähän samaan aikaan, mies totesi, kymmenen opettajakevättä vierestä seuranneena, ja oikeastaan vasta siinä vaiheessa tajusin, että niinpä olenkin, ja että tämä on tosiaan se aika, jolloin en enää ole jaksanut painaa - eikä ennen ole enää tarvinnutkaan. Tänä keväänä kaikki on vain ollut niin väärinpäin, ettei kesän lähestymistä edes ole tajunnut.

Ne ovat puuttuneet ne kaikki, ne lähestyvän kesän merkit, joista olen tiennyt, että nyt on aika hidastaa niin lenkillä kuin muutenkin.

Että on varattu matka, haettu kirjastosta matkaopas ja ajateltu: tänä kesänä minäkin kävelen La Ramblalla. Ostettu festariliput ja varattu päivä mummon kalenterista ja melkein jo tunnettu iholla aurinko, huulilla kylmä siideri ja ympärillä Hetken tie on kevyt. Nähty opiskelukavereita, isovanhempia, siskoja, ystäviä ja sovittu taas, että seuraavaan tapaamiseen ei kulu näin kauaa aikaa. Suunniteltu terassi-iltaa, puhuttu tyttöjen viikonlopusta, sanottu kyllä Linnanmäelle ja Korkeasaarelle, kun niistä on kysytty, haaveiltu merestä ja tiedetty myös, että kaiken jälkeen voin aina istahtaa anoppilan laiturille odottamaan auringonlaskua ja miettimään, vieläkö tarkenisi pulahtaa yöuinnille.

Että on sinä yhtenä tiistaiaamuna alkanut tuntua siltä, että tänään on se ensimmäinen toukokuun aamu tänä vuonna, jona menen töihin Sommartideriä kuunnellen. Tehty viimeiset kertausmonisteet, pidetty kokeet ja vihdoinkin katsottu myös se ruotsinkielinen leffa, jolle koko keväänä ei ole ollut aikaa. Menty ulos tekemään tehtäviä, joita kukaan ei oikeasti enää jaksa tehdä, eikä silläkään enää ole ollut niin väliä, sillä tärkeintä on ollut jutella yhdessä kesästä ja tulevaisuudesta. Että joku on tuonut kouluun mukanaan pienen kajarin ja soittaa siitä pihalla sitä luokan omaa biisiä ihan liian kovaa ja jollain on aurinkolasit päässä tunnillakin, sillä peruskoulua on jäljellä kaksitoista päivää ja elämä edessä. Että kun iltapäivällä kävelee pitkin hiljaista käytävää sen jälkeen, kun on kierittänyt siivouksen alta julisteet rullalle ja mapittanut paperit, jostain kuuluu, kuinka musiikinopettaja harjoittelee kevätjuhlaan.

Tänä keväänä ne kaikki ovat puuttuneet. Ei ihme, etten vielä käsitä, että kesäloma on vain reilun viikon päässä.

2 kommenttia:

  1. Taas niin hienosti puit sanoiksi fiilikset! Ah, tuo Tehiksen biisi! Rakastan sitä!
    Tämä kevät jää kyllä mieleen yhtenä kummallisimmista. Onneksi kesä tosiaan on edessä, vaikka sitä ei ehkä ole ehtinyt huomata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon Tehiksen biisin olisin niin halunnut kuulla Suomipopeilla tänä vuonna! Monen muun biisin ohella...

      Oikeastaan kaikista suuremmista kesälomasuunnitelmista voin luopua suhteellisen kivuttomasti, mutta se kyllä harmittaa, jos ja kun emme tänä vuonna pääse edes mummoloihin muuta kuin pihalle käymään. Mutta kaipa se kesä tulee siitäkin huolimatta ja pitää vaan osata muuttaa omaa asennetta.

      Poista