perjantai 10. heinäkuuta 2020

Eipä tiennyt tyttö.


Tasan kymmenen vuotta sitten nimettömääni pujotettiin valkokultainen sormus. Pappi puhui jalkapallon MM-kisoista, lämmintä oli kolmekymmentäkaksi astetta eikä kumpikaan meistä tiennyt mitään siitä, miten järjestää täydelliset häät, sillä olimme vielä ihan lapsia molemmat. Hääautona meillä oli appivanhempien vuoden kahdeksankymmentäkahdeksan Hiace, se meidän jotain vanhaa, sinistä ja lainattua, ja häävalssia Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt. Myöhemmin jaoimme viimeisille vieraille mukaan kaikki jäljelle jääneet viinitonkat - joita useamman vieraan peruttua viime tingassa oli paljon - ja opiskelukaverit lauloivat niiden voimalla Ultra Brata kortepohjalaisella parkkipaikalla kello kaksi.

Eipä tiennyt tyttö.

Eipä tiennyt tyttö, miltä tuntuu herätä keskellä yötä hätääntyneeseen äitiin ja tajuta, että lastenhuoneessa se toinen on oksentanut sänkyynsä ja että aamulla on soitettava töihin ja kerrottava. Miltä tuntuu katsoa saturaatiokoneeseen kiinnitettyä vauvaa, jolla ei vielä edes ole nimeä, ja jonka puolesta on pelännyt kuollakseen jo kuusi viikkoa aiemmin, kun se meinasi syntyä koulun lattialle. Miltä tuntuu olla kahden asunnon loukussa, uuvuksissa, työttömänä, huolissaan ja taas kerran yksin lasten kanssa työmatkan aikana ja toivoa, että joku tulisi apuun vaikka edes hetkeksi ja ihan pyytämättä. Miltä tuntuu, kun maatilan sukupolvenvaihdos jättilainoineen osuu sille samalle kuukaudelle, kun on lyöty kättä päälle uuden asunnon ostamisesta tietämättä, saadaanko vanhaa - jota sitäkään ei ollut vielä ehditty kokonaan maksaa - edes myytyä. Miltä tuntuu löytää jalastaan kasvain ja vajota johonkin niin mustaan, ettei sellaista ole edes uskonut olevankaan, ja siivota taas kerran lelut olohuoneen lattialta, vaikka oikeasti haluaisi vain käpertyä viltin alle lukemaan. Riidellä vielä kerran siitä samasta aiheesta, pitää mykkäkoulua ja kierähtää nukkumaan kauimmaiseen nurkkaan sängyssä, jossa on leveyttä vain satakaksikymmentä senttiä, sillä se ostettiin silloin, kun elettiin vielä opintotuilla. Kun elämä on välillä yhtä vientiä ja hakua, tuntisuunnitelmia, pinaattilettuja ja pyykinpesua ja että omaa ja yhteistä aikaa ei ole ollut tarpeeksi vuosiin. Kun se sinä heinäkuisena päivänä nimettömään pujotettu sormus siirretään yöpöydän laatikkoon, sillä kymmenen vuoden aikana kertyneiden kymmenen ylimääräisen kilon takia se ei mahdu enää sormeen edes sen jälkeen, kun sitä kerran suurennettiin.

Eipä tiennyt tyttö, miltä tuntuu nähdä raskaustestiin ilmestyvät kaksi viivaa ja miltä tuntuu, kun oma poika nostetaan rinnalle ensimmäisen kerran - ensin se yksi yli nelikiloinen, esikoinen, jota ponnistettiin ulos melkein kaksi tuntia, ja sitten se toinen, pikkuveli, joka saapui maailmaan viisi viikkoa ennen aikojaan ihan kuin tietäen, että häntä tähän perheeseen oli odotettu jo pidempään. Miltä tuntuu kiivetä yhdessä Colosseumille ja syödä myöhemmin pizzaa Piazza Navonalla katusoittajan soittaessa Let it be:tä, kulkea La Ramblasia ja nähdä, miten aurinko laskee Välimerellä, London Eyen takana ja Uiherolammen rannalla. Miltä tuntuu jakaa ensimmäiset hymyt, ensimmäiset askeleet ja ensimmäiset äiti ja isi, sitten kun se nuorempikin oppi sanomaan isi sen sijaan, että sanoisi äijä. Miltä tuntuu kaartaa lennolta väsyneenä ja valtavia matkalaukkuja raahata taksilla sateiselle Auguststrasselle ja tietää: tämä on meidän perheemme ja Berliinin yhteinen kuherruskuukausi ja siitä tulee ihan mahtava. Istua yhdessä laiturilla ja ystävien puutarhassa, katsella pimenevää iltaa ja käydä kahdestaan soutamassa poikien vihdoin nukahdettua kamariin mummon lakanoiden väliin. Ostaa asunto ja sitten toinen ja päättää, että tästä selvitään, vaikka kaikki pitäisi remontoida ihan itse ja vaikkei kukaan sitä toista ostaisikaan. Herätä niin, että siinä satakaksikymmentäsenttisessä sängyssä on varpaita yhteensä neljäkymmentä ja kaikille tilaa. Saada paketillinen sushia silloin, kun ei ole saanutkaan sitä varmana pitämäänsä työpaikkaa, ja kiivetä yhdessä saman kamelin selkään. Jakaa sellaisia asioita, joita ei ikinä kenellekään. Seurata muutaman metrin päästä, miten se vasta synnytyslaitokselta kotiin tuotu esikoinen nyt yhtäkkiä kävelee valtava Vansin reppu selässään kavereidensa kanssa ensimmäistä kertaa kouluun ja kääntyy vielä vilkuttamaan ennen, kun katoaa opettajansa perässä sisälle. Kuulla sinä kaikista synkimpänä hetkenä sanat kyllä tästäkin selvitään, ja (melkein) uskoa, sillä siitä edellisestäkin selvittiin, yhdessä. Kun elämä on välillä yhtä vientiä ja hakua, tuntisuunnitelmia, pinaattilettuja ja pyykinpesua ja hyvä niin.

Ja tässä olivat vasta ensimmäiset kymmenen vuotta.


Kuvat CaroK

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti