lauantai 29. elokuuta 2020

Milleniaalien uupumuksesta sekä likaisista kynnenalusista.


Maanantai-iltana karjuin esikoiselle niin, että koko asunto raikui. Jo useamman päivän olin huomautellut pojalle liian pitkäksi kasvaneista kynsistä, jotka pitäisi leikata, niin ettei niiden alta tarvitsisi nähdä jokaista käsillä kaivettua kuoppaa tai kätkettyä aarretta. Yhdeksänvuotias lupasi hoitaa homman, joka kerta. Kun sitten maanantai-iltana kylvyn jälkeen ilmoitin, että nyt kynnet on yksinkertaisesti pakko leikata, ei poika suostunutkaan. 

Siinä hetkessä lika kynsien alla oli se, mikä oli se pikkuisen liikaa.

Kurkku oli käheänä koko illan, mutta omatunto soimasi vielä pidempään. Oikeastaan koko viikon, aina esikoisen nähdessäni, muistin taas, kuinka huono äiti olinkaan ollut ja kuinka koskaan, koskaan, ei haluaisi huutaa lapsilleni niin kuin olin huutanut. Se, että pyysin ja sain anteeksi heti samana iltana, ei auttanut yhtään: olin silti toiminut ihan väärin.

Ja kaikista pahinta oli, etten oikeasti edes huutanut niitä yksiä likaisia kynnenalusia, jotka maailman mittakaavassa ovat lopulta aika pieni murhe. Oikeasti huusin sitä, kuinka väsynyt olen viimeisen kuukauden ollut.

On ollut palavereita, uusia oppilaita, uusia luokkia ja Wilma-viestejä, joihin vastaamiseen menee päivittäin helposti tunti. On ollut työryhmiä, tiimejä, ys-aikaa, kiky ja pari vesoa, kokouksia sekä töissä että vapaalla. On ollut miehen kaksi työtä, kolmosluokkalaiset läksyt, ruokalistan suunnittelu ja päiväkotiarki, joka ei alkanutkaan ajallaan, sillä Pikkuveljen ääni oli muutaman päivän hieman painoksissa ja molempien työt piti taas organisoida taas niin kuin keväällä, läpsystä vaihtaen. On ollut huolta omista vanhemmista ja syyllisyyttä siitä, ettemme tänä viikonloppuna ajaneet mummolaan, ja sitten taas laskin, että on kymmenen kuukautta siitä, kun meillä viimeksi oli joku vahtimassa poikia eikä maaliskuun jälkeen meillä ole käynyt kuin kaksi vierasta. Niinä iltoina, joina olen päättänyt, etten tee enää yhtään mitään, olen havahtunut sohvalta ja huomannut nukahtaneen siihen, vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan.

Ja sitten on se epävarmuus, joka vaanii aina jossain nurkan takana, ja hallinnan tunteen menetys, joka on pedantille suunnittelijalle joskus ihan uskomattoman raskasta. Että jos tämä on se viikko, jonka jälkeen kaikki töissä taas muuttuu ja oppilaiden on otettava enemmän vastuuta opiskelustaan, on pystyttävä opettamaan heti ainakin ne tärkeimmät, minkä jälkeen pärjää kotonakin: epäsäännölliset verbit, aikamuodot, substantiivien taivutus ja omistusmuodot, äidinkielen oikeinkirjoitussäännöt, teema ja aihe, tekstien tulkinta, kirjallisuuden arvostaminen ja sanaluokat nyt ainakin ensiksi. Kutosten kanssa olen aloittanut uuden kielen jo valmiiksi kauhuissani siitä, miten se onnistuu, jos yhtäkkiä olen läsnä vain virtuaalisesti. Olen varannut koekalenteriin kokeita ja kirjastovierailun, miettinyt syksyn kulttuurityöpajoja ja sitä, mihin asti ennen syyslomaa olisi minkäkin kurssin kanssa hyvä päästä toisaalta koko ajan tietäen, että heti seuraavalla viikolla kaikki voi mennä täysin uusiksi ja koko homma on aloitettava alusta. 

Ja sitten on se täysin vääränlainen kevät, jonka härdellistä en tunne vieläkään oikein kunnolla palautuneeni: se painaa edelleen jossain takaraivossa ja nousee esiin silloin, kun pitäisi vain pystyä kohauttamaan olkia muutamille likaisille kynnenalusille.

Siksi on ollut jotenkin erityisen lohdullista Eevan Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -kirjan ilmestymisen jälkeen lukea viime aikoina useammasta blogista sekä lehtiartikkelista siitä, kuinka moni muukin kolmekymppinen on välillä aika uuvuksissa. Milleniaalien uupumuksesta tunnistan heti itseni: minulle se on paljon pieniä asioita, hoidettavia hommia, to-do-listoja, arjen pyöritystä ja eräänlaista nuorallakävelyä, joista tulee välillä vähän liian raskasta, kun siihen lisää maailmantuskan sekä halun olla vielä vähän parempi ihminen, ystävä ja lähimmäinen. Se on riittämättömyyden tunnetta, joka seuraa mukana töistä kotiin ja muistuttaa, etten ehtinyt tänäänkään ihan kaikkea enkä ollut tarpeeksi läsnä. Lisäksi se on huonoa omaatuntoa siitä, ettei minun pitäisi olla se, joka uuvuttavasta arjesta kirjoittaa. Toisin kuin ystäväni, minä en keväällä menettänyt työpaikkaa tai toimeentuloa, joutunut taloudellisesti tiukille edes kahden omistusasunnon kanssa, eronnut, tehnyt isoja elämänmuutoksia tai päättänyt työn ja ruuhkavuosien ohessa vielä remontoida kokonaista rintamamiestaloa. Sen sijaan luin viisitoista kirjaa - ihan niitä vanhanaikaisia printattuja, joihin syventyessä ei voi samalla siivota, multitaskata työasiaoita tai edes laittaa makaronilaatikkoa.

Mutta silti: ehkä ensimmäinen askel onkin luopua superihmisen statuksesta kirjoittamalla julkisesti siitä, mistä ei aluksi olisi uskaltanut, siksi että on varmasti tuhansia, jotka ovat vielä väsyneempiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti