sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Blogihiljaisuudesta.

 

Syyskuun lopussa pidin kahden viikon blogitauon. Oikeastaan se lähti muutamasta päivästä, joina en saanutkaan postausta ulos, ja kasvoi lopulta kahdeksi viikoksi. Tuli tyhjän paperin kammo, writer’s block ja sitten ei oikein ollut edes aikaa, inspiraatiosta puhumattakaan - minulla, joka aikoinani ja salaa yhä vieläkin haaveilin kirjoittavani työkseni. Mitä kauemmin olin kirjoittamatta, sitä vaikeammaksi aloittaminen muuttui.

Eikä tämä ole edes mikään uusi ilmiö: viime kuukaudet, nekin joina blogi on päivittynyt melko normaalisti, on tuntunut, etten oikein enää tiedä, mistä kirjoittaa. Kun on kirjoittanut yli yhdeksän vuotta, on jo ehtinyt kirjoittaa aika monesta: jakaa ne parhaat reseptit, vinkata kirjoja, ihmetellä äitiyttä, kuluttamista ja Berliinin kiinnostavimpia paikkoja ja osallistua useampiin blogihaasteisiin. Aloittaessani blogia en ikinä olisi voinut kuvitella kirjoittavani tai edes puhuvan ääneen esimerkiksi läheisten itsemurhista tai äitini rintasyövästä, mutta niin vain kirjoitin. Monesti on tuntunut tärkeältä nostaa esille - vaikka sitten sen tuhatpäisen lukijakunnan sijaan muutamalle sadalle - juuri niitä minulle tärkeitä asioista ja puhua ääneen esimerkiksi väsymyksestä, pätkätöistä, lapsiperheköyhyydestä, yksinäisyydestä sekä siitä, kuinka FOBO esti minua juhlimasta syntymäpäivääni jo paljon ennen koronaa. 

Alkusyksystä lähtien on kuitenkin tuntunut, että olen ehkä jo sanonut sen, mitä olen halunnut. Tällainen minä nimittäin olen, edelleen sama, ja ne blogiini jakamani ajatukset, mielipiteet ja pääasiassa kotikin ovat edelleen ne samat. Kun ei muuta, muutu tai edes stailaa kotia, meikkiä ja tyyliä syksyyn, on tuntunut, ettei ole mitään, mistä kirjoittaa. Niistä asioista, joita pidän kaikista tärkeimpinä, olen niistäkin jo kuuluttanut moneen kertaan, välillä ihan väsymykseen asti. Usein tuntuu, etten enää yksinkertaisesti jaksa räntätä ylikuluttamisesta tai opettajan työn raskaudesta sanojen kadotessa muutaman tykkäyksen jälkeen jonnekin bittiavaruuteen.

Ja sitten on tämä aika, joka on kutistanut koko elämän työpaikan ja kodin välille. Kokeilen yhä edelleen uusia reseptejä, luen, juoksen Behmin uutta albumia kuunnellen, kannan työasioita harteillani vielä iltaisinkin vaikkei pitäisi, autan kolmosluokkalaista matematiikan läksyistä, sovin taas yhdet leikkitreffit nelivuotiaalle, nukahdan Netflixin ääreen enkä ole loppukesän jälkeen nähnyt yhtään ystävää - mutta ette te niistä jaksa lukea saati minä kirjoittaa. 

Siksi vähän vahingossa tuli kokeiltua, miltä tuntuisi olla kokonaan ilman blogia.

Ja se tuntui oikeastaan aika hyvältä.

Ja uskokaa tai älkää, kahden viikon postaustauon aikana blogissa oli lukijoita päivittäin aina enemmän kuin niinä päivinä, jolloin olen julkaissut uuden kirjapostauksen ja jakanut sen somessa. Selkeästikään en vielä yhdeksänkään vuoden jälkeen ole ihan täysin osannut brändätä itseäni oikealle yleisölle tai päättää, mitä lopulta haluan olla ja kenelle.

Siksipä jatkossa blogi päivittyy silloin, kun siltä tuntuu muttei enää siksi, etten ole saanut julkaistua mitään kolmeen päivään. Lähiaikoina haluan kertoa vielä ainakin yhdestä kirjasta ja jakaa vinkkejä siihen, miten lapsiperheen ruokavalioon saa lisättyä enemmän kasviksia, mutta sen jälkeen - ensimmäistä kertaa ikinä - en enää tiedäkään, mistä seuraavaksi postaan. Ehkä löydän taas kirjoittamisen ilon ja jonkun ihan uuden näkökulman ja blogi alkaa taas päivittyä tavalliseen tahtiin. Tai sitten hiljenen jossain vaiheessa kokonaan.

Sillä sekin vaihtoehto on alkanut tuntua jonkinlaisen luopumisen tuskan sijaan varovaisen vapauttavalta.


2 kommenttia:

  1. Voin kyllä samaistua tähän. Itse aloitin blogini muistaakseni noin kahdeksan vuotta sitten ja uusien aiheiden keksiminen teksteihin tuntuu nykyään yhä enemmän hankalalle. Joskus sitä miettii, että miksi ylipäätään kirjoittaa ja että saako siitä enää itselleen iloa. Mutta harva asia tässä maailmassa tietysti on tarkoitettukaan kestämään ikuisesti. Ja ehkä sekin on sitten vain elämää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin samoja fiiliksiä täälläkin! Tuntuu, että monesti inspiraatio on liittynyt jollain tapaa elämän muutoskohtiin: uudesta työstä, äitiyteen totuttelusta tai vaikka kodinvaihdosta on ollut luontevaa kirjoittaa, kun taas vaikka kymmenes vuosi opettajana tai äitinä ei yhtäkkiä enää saakaan tarttumaan kynään. Mutta kuten sanoit, sellaista tämä elämä kai on.

      Poista