keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Kun olisi pitänyt avata suu.

 

Reilut kymmenen vuotta sitten löysin itselleni sen täydellisen hääpuvun. Sovittelin siskoni valvovan silmän alla useampaa vaihtoehtoa, vaikka oikeastaan tiesin heti, minkä tulisin valitsemaan: sen norsunluunvärisen ja merenneitomallisen Lilyn morsiusunelman, jossa oli korsettimainen, olkaimeton yläosa. Jotta puku istuisi hääpäivänä niin kuin pitää, lupasi morsiusliikkeen myyjä lähettää sen vielä ompelijalle. Viimeisen sovituksen sovimme hääviikon alkuun.

Kun sitten muutama päivä ennen häitä saavuin kokeilemaan unelmieni hääpukua, ei se enää mahtunutkaan päälle. Morsiuspukuliikkeen myyjä nyki selän nyöritystä tiukemmalle ja oli sitä mieltä, että kun puvun alta jättää rintaliivit pois, menee se kyllä kiinni. Että olin ehkä kuitenkin lihonut, mutta kun nykäisee vähän tästä eikä syö aamupalaa ennen vihkimistä, niin kyllä se siitä. Pukua tutkittaessa kävi kuitenkin ilmi, että leventämisen sijaan ompelija olikin kaventanut pukua sivusta juuri sen muutaman sentin, jotka olisin siihen kaivannut lisää.

Tietenkään en sanonut mitään. Maksoin puvusta reilut kahdeksansataa ja korjausompeluista vielä satasen siihen päälle ja kipitin kotiin valtavaa pukupussia kantaen. Hääpäivänä puku ei luonnollisestikaan mennyt kunnolla kiinni, sillä se oli auttamatta liian kapea. Yhä edelleen, kymmenen vuoden jälkeenkin, näen jokaisessa hääkuvassamme, kuinka olen siihenastisen elämäni tärkeimpänä päivänä yrittänyt tunkeutua ihan liian pieneen hääpukuun ja tietenkin huonolla menestyksellä.

Eikä hääpukutapaus toki ole ainoa laatuaan, sillä monta muutakin kertaa olen jättänyt mainitsematta huonosta tai väärästä palvelusta ihan vain säilyttääkseni jonkun toisen kasvot. Opiskeluaikoina silloinen kampaajani värjäsi kerran minulle vaaleiden raitojen sijaan tummat raidat. Vaikka ihmettelin värien sekoitusta jo laittovaiheessa, en hennonut sanoa mitään edes silloin, kun uusi tumma väri paljastui foliokääreiden alta. Silläkin kerralla maksoin kiltisti, itkin vasta kotona ja istahdin parin kuukauden kuluttua samaan tuoliin, koska niin vain kuului tehdä. Ravintolassa olen syönyt useampaan kertaan annoksen, joka ei ollut alkuunkaan sitä, mitä tilasin, ja tarjoilijan kysellessä vastannut, että hyvältä maistuu ihan vain, jotten pilaisi kenenkään iltaa tai aiheuttaisi kenellekään pahaa mieltä.

Siksi oli enemmän kuin terapeuttista törmätä uusimmassa Trendissä (8/2020) Laura Frimanin kolumniin Olisi pitänyt avata suu!: en todellakaan ole ongelmani kanssa yksin. Minun tapaani myös Lily Allen on astellut alttarille tietäen, ettei hääpuku ole ollenkaan sitä mitä piti, ja Laura itse taas päätyi ottamaan reiteensä mielestään ihan liian ison tatuoinnin, sillä ei halunnut pahoittaa kuvan visioineen tatuoijan mieltä. Se olisin voinut olla minä, tekisi mieli huudahtaa, sillä niin vain itsekin jouduin kolmisen vuotta sitten kokoamaan rohkeutta sanoakseni tatuoijalle, että se minun hänelle lähettämäni kuva, joka oli tarkoitus piirtää ranteeseeni, oli tulostettu liian isoksi. Yhä edelleen muistan, kuinka nolotti olla sillä tavalla vaivaksi. Minä, maksava asiakas.

Alkuvuodesta ennen kuin korona sulki kahvilat ja teatterit ja kutisti koko elämän kotiin kirjoitin, kuinka edelleen vasta opettelen sanomaan kyllä. Mutta ehkä tänä aikana, jona ei voi sanoa kyllää teatteri-illoille, elokuvatreffeille tai edes karaokeillan spontaaneille aamyön jatkoille ystävän kotona, voisikin opetella sanomaan taas ei.

2 kommenttia:

  1. Laura, niin tuttu juttu. Minun piti pitää hääpuhe bestikseni häissä, jotka eivät olleet ihan pienet. Olin hankkinut elämäni ensimmäisen turkoosin hörsymekon, joka nuoli vartaloa, mutta takana hulppeat kerrokset koristelua samasta kankaasta ja vielä asuun kuuluvan leveälierisen hatun, jossa se paras eli harso.Varasin kampaajani ajoissa, että en ole sitten liian laitettu yms. No, siihen aikaan ei vielä siinä Jyväskylän kampaamossa folioita, vaan se karmea muovikupu, jonka lpi hiuksia revittiin. Ei sitten muuten ikinä tämän jälkeen! Aineet olivat päässäni raitoja varten ja miten alkoi tuntua kuumalta. Sanoin varovasti, että ihan kukin pää olisi tulessa. Kampaajani hitaaseen tyyliinsä liukui paikalle ja vähän kosketteli ja sanoi, että 'se on ihan ok.' Meni vielä hetki ja alkoi hasta poltettu hius. Nyt tulikin kiire. En enää muista kuka sanoi, mitä sanoi, mutta niin siinä kävi, että päälaeltani olivat palaneet hiukset! Kotona itkin kiukusta. Minä hemmetti pidin aseen puheen ja onneksi sen voi protolankin mukaan pitää hattu päässä, mutta kun muut brittityyliin riisuivat hatut klo 18, minä hikoilin pimenevään elokuun iltaan asti. En ikinä unohda ja jotenkin ei naurata vieläkään.

    Tästä asiasta on olemassa sellainen vanha viisaus, että suomalaisen itsetunto ja ehkä myös käytösen tarve, ovat niin kovat, että jos hän saa kaupassa huonoa jauhelihaa palvelutiskiltä, hän ei mene valittamaan, vaan katsooo, että vika on jotenkin hänen, asiakkaan.

    Löysin tänä suvena elämäni unelmakotelomekon, puuteriroosaa pitsiä. Oma numeroni oli jotenkin kuin löysä tai outo ja otin pienemmän. Ei hirveen viisas ratkaisu, sillä vaikka vetoketju menee kiinni, tunnen olevani makkaraliian piukassa kuoressa. No, se on ajateltu tyttären häihin erikoisine hihoineen kaikkineen ja heistä ei tiedä, milloin saavat aikaiseksi. Mutta se vanha vaaleanpunainen 100-vuotias puutalo on jo ostettu.

    Me olimme ulkona syömässä Lohjalla, jossa koronaluku oli silloin nolla. Hävettää kun kaipaa niin kovasti juuri ulkona syömisiä ja sitten piiahtamista Hemppariin. Olen kahden kuukauden aikana käynyt cityssä kahdesti: Kampaaja ja hammaslääkäri. Kohta länsirannikolle, jossa parempi tilanne.Ja tietysti uulos syömään ja shoppailemaan. Muuten pysymme visusti saarellamme.

    Käytä maskia♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua mikä kokemus - minulla sentään pysyivät hiukset päässä (joskin väärän värisinä). Mutta tämä taitaa tosiaan olla joku suomalainen juttu, joka istuu monessa todella syvällä. Vasta viime vuosina olen yrittänyt opetalla sanomaan, jos en mielestäni saa kunnollista palvelua; senkin kun voi oikeasti tehdä rakentavassa hengessä. Ja onhan se toisaalta myös palveluntarjoajan etu tietää, missä ehkä kannatta vielä petrata.

      Mäkin kaipaan ulkona syömistä. Sitä tosin teen edelleen käymällä ajoittain lounaalla joko itsekseni tai miehen kanssa, mutta poikien kanssa emme ole viime aikoina käyneet missään, vaan tilanneet mieluummin kotiin. Ehkä kaikista eniten kaipaan kuitenkin ystäviä. Monella, meilläkin, on karsittu nimenomaan aikuisten menoista, jotta lapset voivat kuitenkin edelleen harrastaa ja kyläillä, mutta näin jonkun kuukauden jälkeen on alkanut tuntua, että kyllä minunkin mielenterveyteni kaipaa aika ajoin kahvikupillista ystävän kanssa.

      Poista