sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Erilainen halloween ja amerikkalainen brunssi.

 

Viime vuosina lokakuun loppu on tarkoittanut meillä aina juhlia. Vaikka joka vuosi tunnen hautautuvani jonnekin koepapereiden ja työkiireiden alle, päädyn kuitenkin aina koristelemaan kakkua veriroiskeilla. Vuodesta toiseen meille on hiippaillut uusien ystävien myötä lopulta aina vähän isompi porukka poikien kavereita ja perhetuttuja isommissa ja pienemmissä kokoonpanoissa, vampyyreina, kummituksina tai pohjoiskorealaisina valtionjohtajina. On paistettu poppareita, käyty noitakoulua ja hiljennytty välillä etsimään silmäniskumurhaajaa samalla, kun on vaihdettu keittiössä kuulumisia.

Siksi nimenomaan Halloween-juhlien peruminen tänä vuonna harmitti ehkä kaikista eniten: minulle kun se on viime vuosina ollut se juttu, jota odotan sinä vuoden synkimpänä aikana, ja toisaalta kauhuelokuvien, jännityssarjojen, dekkareiden ja true crimen suurkuluttajana myös juhla, josta olen tykännyt erityisen paljon. Työkiireiden vastapainona on ollut kiva googlata reseptejä, antaa poikien valita itselleen mieleisensä asut ja laittaa itsekin kerrankin vähän tummempaa huulipunaa. Kurpitsan olemme kaivertaneet senkin joka vuosi yhdessä poikien kanssa, aina vähän erilaiseksi. Ja kun sitten yhtenä päivänä olen saanut pöydän ympärille kerralla useamman ystäväperheen, olen taas muistanut, että juuri tästä minä voimaannun, en niinkään siitä, että käperryn sohvan nurkkaan.

Silti emme tänä vuonna kutsuneet ketään. Tiedän, että osa olisi tullutkin, jotkut ihan mielellään, jotkut vähän hermostuneina ja enemmän velvollisuudentunnosta, mutta suuri  osa ei varmasti olisi halunnut ahtautua saman pöydän ääreen edes naamio kasvojen suojana emmekä itsekään halunneet ottaa riskiä, että joku ehkä kuitenkin olisi saanut meiltä tartunnan ja sairastunut. Muiden Halloween-juhlakuvia Instagramista katsellessa iski luonnollisesti katumus, että josko sitten kuitenkin. 

Lokakuun lopussa kaivoimme kuitenkin esille koristeet, kaiversimme kurpitsan ja puhaltelimme ilmapalloja, sillä ihan kaikesta ei sentään tarvitse luopua. Juhlien järjestäminen pelkän oman perheen kesken tuntui aluksi vähän tyhmältä, jopa lievästi surulliselta, mutta sitten keksimme kattaa tänä vuonna perinteisten juhlaherkkujen sijaan Halloween-brunssin. Mies paistoi amerikkalaiset pannukakut vaahterasiirapin ja mustikoiden kaveriksi, poikien kanssa teimme rocky roadia ja bageleiden väliin täytimme kylmäsavulohta, tuorejuustoa ja kasviksia. Päiväksi linnoituimme koko porukka sohvalle katsomaan ensin Ghostbustersin ja sen jälkeen Batmanin ja Robinin. 

Silti ilmassa on vähän haikeutta: jollain tavalla tämä tuntuu yhden aikakauden lopulta. Jo nyt ne ystävät, joiden kanssa ennen istuttiin keittiön pöydän ääressä kuulumisia vaihtaen tai soitettiin mukaan lähipuistoon sunnuntaiaamuna, ovat kadonneet jonnekin whatsappin toiselle puolelle, jossa ainoastaan sovitaan, missä lapset näkevät ja milloin. Vuoden päästä meidänkin pienimmäinen on jo melkein kuusi, isompi kymmenen, ja aika, jolloin järjestettiin koko perheen juhlia, on entistä kauempana. Jos ensi vuonna taas voimmekin turvallisesti vetää yllemme viitat ja naamarit, saattaa perinteinen koko perheen Halloween olla kuitenkin jo ohi.

Mutta onneksi lepakkoköynnöksen ja ilmapallot voi aina ottaa esille ihan jo itseään varten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti