sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Palmusunnuntaista, punaisista nenistä ja Kinder-munista.


Pupun nenä on auttamatta liian punainen. Pikkuveli katselee itseään peilistä tyytymättömänä. Olemme maalanneet nenän jo kahteen kertaan, mutta vieläkään lopputulos ei ole mieleinen. Valokuvia otettaessa viisivuotiaan ilme alkaa vähitellen synketä ja synketä ja isin nauratusyritykset ovat viimeinen niitti. 

Käymme taas läpi kiukun peruskaavan: romahduksen ja lopulta leppymisen. Näinä hetkinä kutsumme viisivuotiasta Räyhä-Larssoniksi. Oven taakse virpomaan ilmestyvää päiväkotikaveria viisivuotias ei kuitenkaan suostu tulemaan tervehtimään ja myös mummo saa puhelimessa kuulla kunniansa. Olimme suunnitelleet, josko pojat lähtisivät tänä vuonna virpomiskierrokselleen kahdestaan, mutta alkaa näyttää siltä, että minun on parasta lähteä mukaan. Jos kuppi menee nurin uudestaan, jaksan minä yhdeksänvuotiasta paremmin kantaa pääsiäispupun kotiin.

Taas kerran pohdin ääneen, oliko esikoinenkin todella tällainen viisivuotiaana. Oli, muistaa mies, jonka muistot siltä ajalta eivät ole raskaus- ja myöhemmin imetyshormonien huurustamat.

Mutta niin vain olemme vartin kuluttua ulkona, yksi Harry Potteriksi pukeutuneena ja toinen pupuna, jonka punainen nenä on lopulta pyyhitty pois. Heti pihalla törmäämme naapuriin, joka poikien asut nähdessään intoutuu muistelemaan oman teininsä lapsuusaikoja ja virpomisreissuja. Muista vaalia noita hetkiä, huutaa naapuri vielä perään.

Muistankin. Yleensä ja vähintään jälkikäteen.

Mutta sitten kävelemme ystävien kotikadulle ja virvomme ensimmäiset tutut. Kinder-munat pudotetaan kassiin ja talon takaa ilmestyy kaksi muutakin tuttua noitaa. Kun vielä juttelen edellisellä pihalla, ovat pojat jo juosseet seuraavalle. Mitä pidemmälle reissu etenee, sitä taaemmaksi jään tai jättäydyn.

Jos en ensi vuonna enää kelpaa mukaan, niin onneksi vielä nyt.

2 kommenttia:

  1. Meillä on aina erikoispäivinä alkuraivarit. Pienimmäinen ottaa paineita siitä, onnistuuko kaikki vai meneekö kaikki pieleen. Raivariin haetaan vauhtia milloin vääristä kengistä, milloin väärästä hatusta. Äiti on tyhmä ja koko juhla on tyhmä. Näin on aina, kun on juhlapyhä, synttäreille lähteminen, koulun erikoispäivä tai mikä tahansa arjesta poikkeava juttu. Katsotaan, vieläkö hän kiukkuaa rippijuhlissaan tai omissa häissään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaistun! Meillä erityisesti isompi hermoili pienempänä aina ennen jokaista spesiaalijuttua. Pienemmän kanssa sen sijaan vaikeita ovat lähdöt ylipäätään: harvemmin päästään ovesta ulos niin, ettei joku ole korottanut ääntään, vaikka reissu muutenkin menisi sopuisissa merkeissä.

      Poista