tiistai 20. huhtikuuta 2021

Minä suojelen sinua kaikelta.

 

Kun siskoni oli seitsemän, koulumatkan varrella ollut vanha puinen omakotitalo paloi. Palossa ei kuollut kukaan, ainakaan meidän kahden alle kymmenvuotiaiden todellisuuksissa, mutta päästäkseen kouluun ja myöhemmin kotiin siskon täytyi ohittaa hiiltynyt raunio, se mitä talosta palon jälkeen oli jäljellä. Savun tuoksu tuntui kauas ja mieleen tuli, olisko kotikin voinut talon tavoin palaa koulupäivän aikana. Meni pitkään, ennen kuin koulumatka tuntui siskostani samalta kuin ennen.

Minä, yhdeksänvuotias, kuljin tismalleen samaa koulumatkaa, mutta minun muistoissani ei ole taloa, tulipaloa eikä pelkoa. Sillä siitä kummallinen on ihmismieli.

Kun kymmenen vuotta sitten tulin äidiksi, päätin: minä suojelen sinua kaikelta ja sinun lapsuudestasi minä teen täydellisen. Siihen valitsen leikkejä, ystäviä ja mummolan pihaton takana olevaan metsään rakennettavia puumajoja, päiviä rannalla, iltoja perhepuiston grillin ääressä kaveriporukalla ja viikonloppuja mummolassa, harrastuksia ja Narniaa iltasaduksi. Tötteröä pitkin sormille valuvaa mansikkajäätelöä, Kirkonrottaa isolla porukalla ja lauantai-iltoja, joina saunan jälkeen tehdään poppareita ja käperrytään sohvalle katsomaan Selviytyjiä koko perhe. Uimahallireissuja, Korkeasaari kummitädin kanssa ja yökyläilyjä.  Ne kaikki olen siihen saanut valitakin, onneksi.

Mutta sitten on ne, mitkä tulivat, vaikken niitä valinnutkaan: riidat ja itkupotkuraivarit, illat joina huoneen lattialle jääneet likaiset sukat katkaisivat kamelin selän ja englannin läksyt, jotka päättyivät vuosisadan riitaan.  Oma vajavaisuuteni äitinä, vaikka muuta päätinkin, ja sana kasvain, jonka jouduin sinulle selittämään.

Ja sitten on se kotimatka, jona kävelet koulusta kotiin kuten aina ennenkin suunnitellen sitä, kuinka kohta heität selästäsi repun ja lennätät lennokkia, ja sitten sillä, sinun maailman turvallisimmalla matkallasi löydät viereisen talon naapurin, joka juuri sinä tavallisena arkipäivänä, kello yhden jälkeen, on päättänyt hirttäytyä parvekkeellaan.

Tätä en koskaan, koskaan sinulle valinnut, ja jos mitenkään olisin voinut, olisin ottanut sen sinulta itselleni kannettavaksi. 

Yöllä hiivin huoneeseesi niin kuin aina ja ajattelen: voi kunpa tämä ei olisi sinun lapsuutesi loppu, kohta jossa lakkaat katsomasta maailmaa niin kuin ennen, vaan että vielä tänäkin jälkeen on kevyitä, toisiinsa lomittuvia päiviä, mielikuvitusleikkejä ja koulumatkoja, joina jännittävintä on pensas, jonka voi ajatella näyttävän lohikäärmeeltä.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti