perjantai 16. huhtikuuta 2021

Sulkapallopäiviä, kilometrejä bussin kyydissä ja se kuukausista julmin.

 

Tiistai on sulkapallopäivä. Ei minulla, tietenkään, mutta sillä miehellä, jota en oikeasti ollenkaan tunne mutta jonka kanssa olen jakanut saman työmatkan viimeiset kolme vuotta. Emme moikkaa, tietenkään, mutta tunnistamme toki molemmat toisemme myös muualla kuin siinä samassa aamubussissa, jolla molemmat kuljemme töihin. Viimeisen vuoden olen nähnyt maskin takaa miehestä vain silmät, ja se repussa aina tiistaisin mukana kulkenut sulkapallomailakin katosi jossain vaiheessa koronavuotta. Työmatka pysyi silti samana: kaksikymmentä minuuttia, joka aamu.

Huhtikuussa istumme jälleen siinä samassa bussissa ja yhtäkkiä nostalgia vyöryy yli. Enää syksyllä en näe enää sinunkaan, ajattelen, ehkä vähän oudosti, ja kun jonkun vuoden kuluttua ohitamme toisemme kadulla, olen itsekin jo unohtanut aamubussin ja tiistaisen sulkapallopäivän. Jäämme taas samalla pysäkillä ja jatkamme omiin suuntiimme, ihan niin kuin tähänkin asti. 

Töissä työkaveri kertoo laskeneensa aamut. Niitä on jo alle neljäkymmentä.

Kevät on hyvästien aikaa. Kun lumen alta nousevat vuoden ensimmäiset leskenlehdet, tennarit ja lippikset ilmestyvät kauppoihin ja koulun naulakoihin ja ystävät tekevät kesälomasuunnitelmia, käyn minä taas kerran läpi monistepinot, irrotan julisteet luokan seinältä ja sanon hyvästit. Ensin sille aamubussin sulkapallomiehelle, sillä niin on helpointa, sen jälkeen tutulle työmatkalle, bussikuskille, luokkahuoneelle, jota on koulussa alettu kutsua Lauran luokaksi ja lopulta työkavereille ja oppilaille. Kaikkein vaikeinta on hyvästellä oma luokka, seiskaluokkalaiset, jotka olisin halunnut luotsata läpi yläkoulun ja päästää maailmalle vasta ysiluokkalaisina, parikymmentä senttiä pidempinä ja vähän itsevarmempina, vielä valmiimpina.

Näinä keväinä toinen toisiaan seuraavat työpätkät tuntuvat erityisen raskailta. Jälleen kerran olen kiintynyt, vaikkei pitänyt, tehnyt töitä koko sydämellä, kuunnellut salaisuuksia, valanut uskoa, tukenut, moittinut ja kasvattanut ja monena päivänä saapunut kotiin täysin tyhjänä. Koronan suljettua ravintolat, kahvilat, uimahallin ja ystävien ovet, olen ollut ennen kaikkea opettaja ja vain pienen osan sisko, ystävä, opiskelukaveri tai naapuri. Ehkä juuri siksi tämänkeväiset hyvästit tuntuvat niin isoilta.

Ryven urahäpeässä, jäätävässä itsesäälissä ja harmituksessa kaksi viikkoa ja unohdan kaiken sen hyveellisen höpinän, jonka mukaan en enää muka arvota itseäni työn kautta. Kolmentoista vuoden pätkätyöuran jälkeen se ei ole ihmekään.

Huhtikuu on kuukausista julmin, tulee mieleen yhtenä iltapäivänä, kun istun taas bussissa matkalla töistä kotiin. (Se kun on päivän ainoa hetki, jolloin edes näennäisesti olen hetken yksin ajatusteni kanssa ilman, että kukaan juuri silloin haluaa minua yhtään mihinkään). Mutta sitten törmään Instagramissa ystävän jakamiin fiiliksiin viimeisestä työpäivästä. En sano hyvästi, vaan heippa ja nähdään taas, kirjoittaa ystäväni.

Vaikka minun tämänkertainenkaan uusi alku ei ollut se, minkä valitsin itse, niin ehkä sen alle neljänkymmenen päivän kuluttua voin yrittää samaa: sanoa heippa, sillä kyllä me taas, edes joskus ja jossain, vähintään törmätään.

4 kommenttia:

  1. Voi, tämä kuulosti niin tutulta! Itse valmistuin opeksi kohta kymmenen vuotta sitten (toki tästä ajasta olen ollut yhteensä pari vuotta kahden lapsen kanssa kotona), ja minulla on ollut yksi palkallinen kesäloma tänä aikana. Taas on edessä luopuminen, ja epävarmuus tulevasta kalvaa. Tsemppiä meille, en näköjään minäkään ole urahäpeäni kanssa yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullista kyllä, sain jotenkin hirveästi lohtua tästä kommentista. En siis siksi, että sinäkin olet samassa tilanteessa vaan että meitä ylipäätään on muitakin. Omassa kaveriporukassani ja opiskelukavereiden joukossa olen jo vuosia ollut ainoa viraton ja usein työtön, ja liian usein tunnen sen takia itseni jotenkin kakkosluokan kansalaiseksi ja muita huonommaksi. (Ei ole muuten mikään kovin kiva tunne se, jos kyse on hyvistä ystävistä.) Eli ei, et ole urahäpeäsi kanssa yksin.

      Poista
  2. Et ole yksin, Nimetön. Et ole yksin, Laura. Meitä on varmasti monta, jotka surevat jokakeväistä luopumista. Minulla tulee kohta 20 vuotta täyteen näitä jäähyväisiä, mutta alan jo tottua rooliini. Yksi ystäväni totesi, että ehkä minun kohtaloni on mennä joka vuosi sinne, missä minua tarvitaan. Jokainen työvuosi, jokainen koulu on ollut merkityksellinen minulle, ja väitän, että monelle oppilaallekin. Tsemppiä teille, kohtalotoverit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin kieltämättä alan jo tottua rooliini. Ja sitten toisaalta välillä, silloin kun saa olla monta vuotta samassa koulussa ja luokkaakin aletaan kutsua "Lauran luokaksi", herää toivo, ettei tällä kertaa tarvitsisikaan lähteä, ja luopumisesta tulee vieläkin vaikeampaa. Tuon ystäväsi ihan mahtavan lohdullisen kommentin varastan ehdottomasti itselleni käyttöön ja ajattelen, että se pätee myös minuun. Niin ihanasti sanottu.

      Poista