torstai 15. heinäkuuta 2021

Kerrostalosta, lapsista ja maailmasta, johon on pakko mahtua ääntä.


Kahdeksankymmentäluvun lopulla Keskuskatu kaksikymmentäkahdeksan oli täynnä lapsia. Talon etupihalla oli lastenpyöriä ja hyppynaruja, takapihan hietikkoon piirretty milloin ruutu hyppelyä varten, milloin tervapata. Leikkikaveri löytyi melkein jokaisen oven takaa, joskus jopa useampi, sillä kaksi naapurin lapsiperhettä jakoi yhdessä alakerran kolmion rakentaessaan omakotitalojaan toisaalle. Usein juoksimme yhtenä isona, likaisena lapsijoukkona koko porukka eri-ikäisiä ja erinäköisiä lapsia. Soittelimme naapurin mummon ovikelloa, kun halusimme rapsuttaa kahta perhoskoiraa ja saada ehkä karkin, jonka naapurin pappa joka kerta taikoi kädestään, ja huusimme äitiä ikkunaan, kun oli jotain asiaa. Usein meidät kyllä varmasti jo kuuli äänestä, sen verran paljon meitä talon lapsia oli. Kun halusi leikkikaverin, tarvitsi vain kipaista lähimmälle ovelle. 

Koko ajan ennen muuttoamme toiseen kerrostaloon muistan yhtenä isona, meluisana kaaoksena, jossa raikui nauru, itku, ilo ja joskus ärräpäät ja maistui elämä. Naapureista kaikki tunsivat toisensa läpikotaisin niin hyvässä kuin pahassakin ja ovikelloja soiteltiin milloin lainattavien jauhojen milloin majanrakennusseuran perässä. Silti suurin osa tuntui viihtyvän juuri siitä syystä.

Talvisin talon piha muuttui isoksi pulkkamäeksi, jota juoksimme porukalla ylös ja laskimme liukureillamme ja pulkillamme alas. Kun ilo ja mekkala olivat ylimmillään, tiesimme, että kohta saisimme kuulla kunniamme. Vastapäisessä talossa asuneella vanhemmalla naisella oli tapana seisoa ikkunassaan katselemassa meidän lasten laskemista ja huutaa meitä olemaan hiljempaa. Monesti kuulimme vain äänen ja näimme naisesta ainoastaan heilahtavan verhon. Kutsuimme naista äykkytädiksi.

Ajattelen tuota lapsijoukkoa nykyään melko usein. Sillä siinä missä minä jaoin kotitalon yhdessä aika monen muun kanssa, ovat meidän poikamme olleet muutamaa yksittäistä kuukautta lukuun ottamatta aina talojensa ainoita lapsia. Talvella meidän lumilinnamme on pihan ainut ja kesällä hiekalla pelaavat jalkapalloa vain me. Siinä missä me aikoinaan juoksimme naapurin lasten kanssa portaita alas samalla kaiteita pitkin liukuen, yritämme me poikien kanssa kivuta kolmanteen kerrokseen mahdollisimman äänettömästi.

Kun talossa on vain kaksi lasta, ne kaikki elämän äänet tulevat nimittäin meiltä. Alkuvuodesta alakerran naapuri toivoi, ettei meiltä enää kuuluisi juoksuaskelia, hän kun oli siirtynyt tekemään etätöitä kotoa käsin. Vuorotyötä tekevä naapuri taas harmistui leikin äänistä, ne kun kaikuivat silloin, kun olisi pitänyt saada päivällä nukuttua. Heinäkuinen vesisota pihanurmella suututti kolmannen naapurin, joka oli sitä mieltä, että pihalla ei saisi huutaa. Tämä taas suivaannutti neljännen, jonka mielestä leikkiminen yhteisellä pihalla on ihan sallittua kun taas lapsille rähjääminen piilosta parvekkeen oven takaa sen sijaan ei. 

Olen asunut kerrostaloissa koko elämäni, ystävystynyt sen lapsijoukon jälkeen taloyhtiön saunassa, moikannut aina jokaista rapussa vastaan tullutta, osannut järjestää juhlat niin, ettei se ole rikkonut naapurisopua edes opiskeluaikoina ja vaihtanut aina kuulumiset naapurien kanssa. Koskaan aiemmin ole tuntenut, etten oikein mahdu joukkoon.

Näin kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja kahden äänekkään pojan äitinä toisaalta myös ymmärrän naapuria kahdeksankymmentäluvun lopulta: meidän kymmenpäinen, remuava lapsilaumamme piti takuulla kovaa mekkalaa, joka jatkui päivästä toiseen - ja meidän poikamme tekevät sitä varmasti myös. Silti en voi olla ajattelematta, että jos maailmaan on pakko mahtua ääntä, niin mieluiten riemunkiljahduksia vesisodassa tai huutoja pihan rankkarikisan ratkettua silloin, kun Iltasoittokaan ei ole vielä soinut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti