keskiviikko 25. elokuuta 2021

Ryhmä Hausta, lastenvaatteista ja naurusta.

Sunnuntai-iltana viisivuotias pyörittelee käsissään kahta eri reppua. Leijonakuningasrepussa on jo valmiiksi viikattuna vaihtohousut ja huppari seuraavaksi päiväksi, mutta Ryhmä Hau -reppu tuntuu silti tällä kertaa mieluisammalta. Lopulta viisivuotias tekee valintansa ja siirtää tavarat Ryhmä Hau -reppuun. "Sanon sitten heti opelle, jos joku nauraa," toteaa Pikkuveli minulle.

Juttelemme. Käy ilmi, että kaverin Ryhmä Hau -vaatteille on aiemmin viikolla päiväkodissa naurettu. "Se tuntui pahalta meistä molemmista", kertoo Pikkuveli, ja minun sydämeni särkyy ainakin vähän.

Nytkö tämä jo alkaa, ajattelen.

Viisivuotiaallani on Pokemon-lippis, muurahaiskarhuhousut ja apinapaita. Se on hänen tyyliään, josta hän on äärimmäisen tarkka: mitä enemmän värejä ja eläinkuoseja, sitä parempi. Isoveljeltä pieneksi jääneet Billebeino-collarin, Adidaksen-hupparin ja kaikki mustat ja harmaat housut siirrän suosiolla kirppiskassiin. Kun viisivuotias ilmoittaa, etteivät ne ole hänen tyyliään, tiedän ettei hän niitä tule pukemaan päälleen, vaikka kuinka viikkaisin ne illalla tuolille valmiiksi.

Silti muistan naurun, kun viisivuotias kauppareissulla löytää värikkään muumiverkkapuvun ja haluaisi täydentää asun vielä keltaisilla Peppi Pitkätossu -housuilla. Vaatteet jäävät kauppaan, koska emme niitä juuri silloin tarvitse, mutta en voi olla ajattelematta, kuinka paljon minua kuitenkin ohjailee pelko, että seuraava nauru päiväkodin naulakoilla kohdistuu minun poikaani. Jossain takaraivossa kolkuttelee myös muisto yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja ne ruskeat vakosamettihousut, joita opin häpeämään ja jotka jalassa en ikinä voinut mennä mukaan pihan lasten leikkiin, vaikka kysyttiinkin.

Maanantai-iltapäivällä haen kotiin tyytyväisen pojan. Ruuaksi on ollut nakkikastiketta, aamupäivällä on retkeilty lähimetsässä ympäristötaidetta tehden eikä kukaan ole kommentoinut Ryhmä Hau -reppua millään tavalla. Lastentarhanopettajan kanssa juttelemme pitkään. Viisivuotiasta kehutaan, koska tämä on ottanut asian puheeksi kotona.

Kotimatkalla seuraan pientä pyöräilijää, jolla on Ryhmä Hau -repun lisäksi dinosaurushousut ja paidassa metsäneläimiä. Voi kunpa osaisin kasvattaa sinusta sellaisen, joka uskaltaa olla oma itsensä, ainakin rohkeampi kuin minä. 

Ainakin tähän mennessä olen siinä onnistunut.

2 kommenttia:

  1. Nämä on kyllä ikäviä ja hankalia tilanteita. Kuitenkaan ei sitä omaakaan lastaan voi kaikelta suojella, vaikka varmasti haluaisi. Muistan joskus yläaste aikoina miettineeni, että enpä taida koskaan haluta hankkia lapsia jos he joutuisivat kokemaan koulussa samanlaista kiusaamista kuin mitä itse. Toivottavasti maailma muuttuisi hiljalleen suvaitsevaisemmaksi ja jokaisen olisi mahdollista olla arvostettu omana itsenään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta. Tekisi mieli uskoa, että maailma on tosiaan nykyään suvaitsevaisempi ja kiusaamista vähemmän, mutta ehkä se johtuu vain siitä, että ennen opettajille näkynyt (fyysinen) kiusaaminen on nykyään siirtynyt nettiin ja siksi vaikeammaksi nähdä. Toisaalta nuoret ja lapset ovat nykyään entistä avoimempia, joten pitää luottaa siihen, että asioista kerrotaan aikuisille. Ainakaan itse en olisi yläkouluikäisenä voinut kuvitellakaan kertovani opettajille asioita, joista nuoret nykyään puhuvat tosi rohkeasti.

      Poista