Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät.

”Joksikin tuleminen oli aina ollut minulle pakkomielle, mutta tajusin sen kunnolla vasta siinä tilanteessa. Halusin tulla joksikin, vaikka en ollut koskaan tiennyt, mikä se jokin oli. Ja minä olinkin tullut joksikin, sitä ei kukaan voinut kiistää, mutta ilman konkreettista tavoitetta, ilman aitoa intohimoa, ilman kunnianhimoista päämäärää. Olin halunnut tulla joksikin - tämä oli asian ydin - vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.”

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, 2013. suom. Helinä Kangas)

WSOY, 447 sivua.

Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät jatkaa, ihan kirjaimellisesti, siitä mihin sarjan toinen osa jäi: Elena, Lenú, on esittelemässä esikoiskirjaansa, kun yleisön joukosta nousee aivan yllättäen esiin Nino, hänen nuoruudenrakkautensa. Kaikki Lenún elämässä on periaatteessa niin kuin pitääkin: vihdoinkin hän on saanut jätettyä taakseen lapsuutensa köyhyyden ja väkivallan täyttämän korttelin, hänen esikoiskirjansa on osoittautunut myyntimenestykseksi ja edessä siintävät häät Pietron, arvostetun firenzeläisperheen pojan kanssa. Vuosien kuluessa Lenúlle kuitenkin selviää, ettei elämä kotirouvana, perheenäitinä ja osana varakkaan sivistyneistön piiriä lopulta olekaan sitä, mitä se kaukaa Napolin sotkuisilta kujilta katsottuna näytti.

Toisaalla myös Lila pyrkii pois omasta vankilastaan. Avioliitto väkivaltaisen Stefanon kanssa on ohi ja hän, josta piti tulla jotain suurta, on päätynyt työskentelemään makkaratehtaalle kurjiin työoloihin ja asumaan poikansa kanssa ahtaaseen asuntoon. Taistellessaan oikeuksiensa puolesta miesten hallitsemassa työelämässä Lila joutuu yllättäen mukana poliittiseen liikehdintään sekä osaksi luokkataistelua.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät kertoo Lilan ja Lenún aikuisvuosista 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Vaikka naisten tiet ajautuvat kauas toisistaan niin henkisesti kuin fyysisestikin, tuntuu heidät edelleen sitovan toisiinsa joku näkymätön voima. Yhteinen lapsuus ehkä, tutut Napolin kadut ja ihmiset, tarve tulla joksikin vähän paremmaksi - tai sitten ihan vain kiintymys.

”’Te opettajat toitotatte aina koulunkäynnistä, koska saatte siitä leipänne, mutta ei koulutusta mihinkään tarvita, eikä se edes tee ihmistä paremmaksi vaan jopa pahemmaksi.’

     ’Onko Elenalle käynyt niin?’

     ’Ei, ei hänelle.’

     ’Ja mistähän se johtuu?’

     Lila painoi villamyssyn poikansa päähän.

     ’Me teimme lapsena sopimuksen: minä olen meistä kahdesta se paha.’”

Vielä sarjan kolmattakin kirjaa lukiessani ajaudun välillä ihmettelemään sitä Napoli-hypeä, joka kirjojen ympärillä pyörii. Ferranten teksti on toki taitavasti kirjoitettua lyhyine lukuineen, jotka kaikki päättyvät jonkinlaiseen cliffhangeriin, mutta silti kirjasarja tuntuu sivumääräänsä nähden jotenkin köykäiseltä, välillä jopa melko ontolta. Siitäkin huolimatta sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on tähänastisista selvästi vahvin.

Ja oikeastaan vasta sarjan kolmatta osaa lukiessani tajuan, mikä Napoli-sarjassa minua kaikista eniten häiritsee: kaiken kirjoista ennakkoon lukemani ja kuulemani perusteella olin odottanut tarinaa ystävyydestä, koska sellaiseksi kirjasarja itseään mainostaa. Kun tartuin joululomalla sarjan ensimmäiseen osaa, mielessä oli se sellainen ystävyys, joka Veljeni, Leijonamielessä saa Joonatanin pelastamaan pikkuveljensä palavasta talosta ja joka Leijapojassa palaa takaisin menneisyyteen ja korjaa virheensä. Ferranten ystävyys on kuitenkin aivan toisenlaista: juonittelevaa, kateellista, julmaa, välillä jopa lähempänä vihaa kuin rakkautta. Lilan ja Lenún kautta Ferrante tuo lukijan eteen naisten välisen ystävyyden raadollisimmillaan, pahimmillaan, äärimmäisimmillään, ja vaikkei siitä missään määrin voi tunnistaa itseään, osuu Ferrante ehkä jollain tavalla siihen meidän pimeään puoleemme, josta emme haluaisi lukea.

Palavasta talosta kantamisen ja virheiden korjaamisen ohella ystävyys, se syvinkin, kun on välillä jotain muutakin.

”En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti. Joka tapauksessa hän oli epäaito ja epäkiitollinen, mutta kaikesta kehityksestäni huolimatta tunsin yhä olevani hänestä riippuvainen. Minulla oli tunne, etten koskaan vapautuisi siitä riippuvuudesta, ja se oli sietämätöntä. Toivoin - en mahtanut itselleni mitään - että kardiologi olisi erehtynyt, ja että Armando olisi oikeassa, että Lila olisi oikeasti sairas ja kuolisi.

     Sen jälkeen emme tavanneet vuosikausiin, puhuimme vain puhelimessa. Meistä tuli toisillemme pelkkiä ääniä vailla katseen todennusta. Mutta toive, että hän kuolisi, pysytteli jossain takaraivossani, vaikka kuinka yritin karkottaa sitä.”

Kaikesta huolimatta kesälukulistallani on vielä sarjan neljäskin osa. Yhdessä Ferrante nimittäin onnistuu erinomaisesti: vaikka kaikkea ei pystykään allekirjoittamaan, on pakko saada tietää, miten tarina päättyy.