”Taittelen paperin varovasti auki. Levitän sen kojelaudalle ja kumarrun lähemmäs nähdäkseni sen paremmin iltahämärässä.Se vaikuttaa jonkinlaiselta runolta.Otsikkona on Horros.Sen alla on runo leijonasta ja kyyhkystä. Viimeinen säkeistö riipaisee sydäntä.Syntyi kyynelistäni meri,johon kävin kuolemaa odottamaansurun pehmeille laineille.Silloin tuli leijona takaisin,ja sen suuressa kidassaoli uusi kyyhky minulle.”
Camilla Grebe: Horros (Dvalan, 2018. suom. Sari Kumpulainen)Gummerus, 589 sivua.
Arvostelukappale.
On kolme viikkoa siitä hetkestä, jona rikostutkijan Manfred Ohlssonin tavallisen tylsä elämä on hajonnut pieniksi palasiksi: saadakseen puhua rauhassa puhelunsa loppuun hän on kääntänyt selkänsä, vain hetkeksi, ja hänen pieni tyttärensä on pudonnut neljännen kerroksen ikkunasta alas asfalttiin. Nadjan elintoimintoja ylläpitävien laitteiden keskeltä Manfred vedetään kuitenkin takaisin töihin. Tukholman eteläsaaristossa on huuhtoutunut luodolle miehen ruumis ja vähän myöhemmin vielä toinen. Rannalta löydettyjä miehiä yhdistää kaksi asiaa: heidän molempien ruumiidensa lähes jokainen luu on kuoleman jälkeen murtunut ja heistä ensimmäisen kynsien alta löytyy toisen uhrin ihosoluja.
Toisella puolella Tukholmaa kahdeksantoistavuotias Samuel pakenee pilalle mennyttä huumekauppaa. Epätoivoisena hän päätyy stuvskäriläiseen merenrantahuvilaan henkilökohtaiseksi avustajaksi onnettomuudessa aivovamman saaneelle ikäiselleen pojalle. Idyllisen valkoisen omakotitalon sisäpuolella ei kaikki kuitenkaan ole ihan niin kuin pitää.
Samuelin yksinhuoltajaäiti Pernilla on tottunut pitämään huolen pojastaan, antamaan anteeksi virheen toisensa jälkeen, lupaamaan aina vielä yhden mahdollisuuden. Niin tälläkin kertaa: oli mitä tahansa, hän on päättänyt pelastaa poikansa, jonka uskoo olevan nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan aiemmin.
”Lennän ympäri pimeää luolaa.Ympäri, ympäri - kostean viileä ilma kannattelee minua. Siipeni ovat vahvat ja ruumiini voimakas, mutta välillä törmään seinään. Silloin jään makaamaan maahan ja annan nokan vaipua sivulle. Lepään siinä, kun pieni linnunsydämeni tykyttää rinnassa ihan helvetin nopeasti.Kallistan päätä. Tarkastelen harmaata höyhenpukuani. Pyrstössä ja siivissä on musta kärki, ja rinta on vaaleanpunainen. Jalkani ovat lyhyet, vankat ja punertavat.
En pane päätäni pantiksi, mutta taidan olla sepelkyyhky.”
Jos kaipaa synkkiä ja myrskyisiä öitä, kartanoromantiikkaa ja salapoliisin, joka helisyttää jääpaloja kalliin viskilasinsa pohjalla, on niitä turha etsiä Camilla Greben kirjoista: niissä lukija saa eteensä sen ihan tavallisen, arkisen maailman nurjemman puolen, joissa rikos on metsään piilotettuja huumerahoja tai merestä rannalle huuhtoutuneita tunnistamattomia ruumiita. Horros kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta ja kolmella eri äänellä: Samuelin, Manfredin ja Pernillan. Pelkän jännityskertomuksen ohella Grebe nostaa jälleen esille myös yhteiskuntakritiikkiään nettimaailman valheellisuuteen sekä ihmisten itsekeskeisyyteen. Millaisessa horroksessa me lopulta elämmekään, me jotka kuitenkin olemme vielä täysin hereillä?
Camilla Greben kolmas ja uusin dekkari jatkaa pitkälti samalla tiellä kuin kaksi edellistäkin - niin hyvässä kuin pahassakin. Myös Horroksen kanssa ajaudun nimittäin pohtimaan, mikä lopulta erottaa hyvän dekkarin ihan hyvästä, ja mikä on se jokin, joka ei ainakaan minun silmissäni nosta Grebeä ihan sinne Camillä Läckbergin, Kristina Ohlssonin tai Samuel Björkin tasolle. Ehkä se on tietty rosoisuus ja puhekielisyys, jotka eivät ikinä ole olleet kovin minua, tai jonkinlainen arkisuus, joka saa minut kuitenkin kaipaamaan enemmän niitä synkkiä sukukartanoita tai haudattuja sukusalaisuuksia. Kolmesta Grebestä Horros on kuitenkin selvästi paras, ja kirjan loppu onnistuu yllättämään olematta kuitenkaan liian epäuskottava.
”Tarina, jonka hän kertoi puhelimessa Rakelista ja poliisiasemalle unohtamastani runosta, oli omituisin ja karmivin, jonka olen koskaan kuullut. Se vaikutti niin uskomattomalta, että olen taipuvainen uskomaan siihen.Ei kukaan voi keksiä sellaista.Palautan mieleeni synkät säkeet, jotka luin niin monta kertaa, että osaan ne ulkoa.Luhistuin, kuolin, herännyt en,mutta suuren suruni keskelläkuulin leijonan kuiskauksen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti