Saara Cantell: Kesken jääneet hetket.

”Ennemmin kannattaisi kysyä, Virva miettii, muttei sano sitä ääneen, onko jotain, mistä ei voisi kantaa syyllisyyttä. Kaikesta siitä, minkä jätti sanomatta. Kysymyksistä, joita ei kysynyt, vaikka hyvin kuuli kuinka väsymys huuhteli värit pois siskon äänestä. Kännykästä käteen levinneen kylmyyden väistämisestä, omien arvelujen kieltämisestä. Pelottavan hiljaisuuden torjumisesta turhilla kuulumisilla. Itsekkäistä valinnoista. Siitä, että muutti pois Suomesta.”

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket (2020)

Tammi, 365 sivua.

Arvostelukappale.

Lapsi leikkii valokuvilla ja nostaa haalistuneen vihreästä pahvilaatikosta mustavalkoisia ja värillisiä kymppikuvia, polaroideja, harkittuja potretteja, koulukuvia ja valokuva-automaatissa otettuja passikuvaliuskoja. Virvan tarina alkaa kuvasta, jossa yksinäinen nainen nojaa päätään lentokoneen ikkunaan, välitilassa matkalla Ennen-määreestä elämään, jota voi kuvata ainoastaan määreellä Jälkeen. Kun kone jonkun ajan kuluttua laskeutuu Helsinki-Vantaalle, Virva joutuu viimein hyväksymään sen tosiasian, että hänen isosiskonsa Salla on joutunut auto-onnettomuuteen ja odottaa hengityskoneessa kiinnitettynä Virvan päätöstä siitä, milloin laitteet voi kytkeä pois päältä. Sallan pienet lapset ovat käyneet hyvästelemässä äitinsä jo aiemmin päivällä ja nukkuvat nyt mummolan lakanoiden välissä. Vielä vuosienkin päästä Virva löytää itsensä hetkittäin ajattelemasta, kuinka juuri tästä sattumuksesta on heti soitettava siskolle, ennen kuin muistaa, ettei tässä todellisuudessa Salla enää ole elossa.

Mutta kuvat voi järjestää muutenkin: ehkä ensimmäinen kuva onkin hopeisiin kehyksiin pujotettu hääkuva. Tai ihan yhtä hyvin se voi olla automaatissa otettu mustavalkoinen neljän passikuvan liuska, jossa kolme nuorta naista irvistelee päät yhteen painettuina. Tai ehkä kuva kiihdytyskaistan päähän pysähtyneestä tummansinisestä Peugeotista.

Kesken jääneet hetket on Saara Cantellin esikoisteos, ja yksi kauneimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut.

”Nyt äiti syö vaaleanruskeaa hoppenpoppelia ruokalusikallisen toisena perään, mekaanisesti kauhoen. Oona pystyy melkein näkemään reiän äidin rinnassa. Ja hän saattaa lähes erottaa äidin rinnasta pudonneen sydämen, joka lojuu lattialla köynnösriekaleiden ja sotkuiseen juurien keskellä.

     Oona seuraa äidin lusikan liikettä. Kulho on iso, ja äiti vain syö ja syö. Mutta reikä rinnassa pysyy silti tyhjänä, hoppenpoppeli ei valu suusta sinne täytteeksi.”

Oikeastaan Saara Cantellin kirjassa ei ole mitään varsinaisesti uutta. Ehkä juuri siksi kirjaa rakastinkin: jo heti alussa minut valtaa tietty tuttuudentunne. Ihan kuin lukisin taas parasta Juha Itkosta tai Riikka Pulkkista, sitä kieltä, jota olen kaivannut ja niitä ihmisenkokoisia tarinoita, kaipuuta ja arkista surua, jotka kaikki tunnistaa omikseen. Tai ehkä tuttua kirjassa ei niinkään ole sen kieli tai edes tarina itsessään, vaan ne lukemattomat mitä jos -polut, joista kaikkien meidän elämämme muodostuvat, sekä toiveet siitä, että joskus, edes jossain rinnakkaistodellisuudessa, tulisi nähdyksi jonkun silmissä yhtä kiehtovan kauniina kuin öinen kaupunki lentokoneen ikkunan läpi.

”Kyynelten katkeamaton vuo jatkaa kulkuaan vastaanpanemattomana virtauksena - niin voimakkaana, että se tempaa ihmiset auton sisältä mukaansa, niin vahvana, että se repii vaatteet heidän yltään, niin hillittömänä, että he joutuvat takertumaan toisiinsa, pitämään kiinni kuin henkensä hädässä pyörteiksi yltyneen virtauksen riepotellessa heitä milloin erilleen, milloin toisiaan vasten.

     Koko loppuyön kyynelten kyltymätön, pauhaava meri paiskoo ja keinuttaa Virvaa ja Kristiania, nostaa heidät välillä pinnalle haukkomaan henkeään vetääkseen sitten taas takaisin syvyyksiin uuden aallon mukana. Vasta aamun arassa valossa kyynelvirta viimein heittää heidät uupuneita vaaleansinisten lakanoiden vielä kostealle rannalle.”

Onko elämä valintojen vai sattuman summa ja mitä elämästä lopulta muistamme, kysyy Cantell, ja tarjoilee sitten lukijalleen kasan muistoja ja hetkiä, jotka olisivat voineet olla totta. Ehkä. Tai varmasti olivatkin. Tai ainakin jossain toisessa aika-avaruudessa, jossa olisi sinä yhtenä heinäkuisena iltana olisikin hypännyt pois raitiovaunusta ja juossut perään.

Silti kirjan lopussa en voi olla miettimättä, onko Cantell kuitenkaan kertonut minulle koko tarinan vai rakastuinko kirjaan niin täysin, juuri siksi, että loin sen itse saamistani paloista. Kesken jääneet hetket on kuin valokuva-albumi, jonne on valittu vain osa kuvista, jonkun versio. Sitä, mikä muistiin tallentuu, voi nimittäin itse hallita. Ja toisaalta edes varmoilta tuntuviin muistoihin ei voi aina täysin luottaa.

”Vuosien myötä Virva oppii surun anatomian läpikotaisin. Hänelle selviää, että toisin kuin sanotaan, aika ei välttämättä laimenna tuskaa. Vuosien, vuosikymmenienkin jälkeen menetyksen lopullisuuden saattaa satuttaa yhtä viiltävän terävänä kuin tuoreeltaan. Mutta ajan myötä surun kokonaisvaltaisuus rakoilee ja siitä mikä on aluksi tiivis, kokonaan ympärille kietoutuva kivun kalvo, tulee vähitellen harvaan virkattu teräsvillainen pitsipeitto. Ja tietenkin surun kanssa oppii lopulta elämään samoin kuin minkä tahansa kroonisen kivun, sen hiljaisen jomotuksen vähitellen osaksi itseään hyväksyen.”