Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä.

”Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.

     Minun täytyy yrittää saada tosiasiat selville.

   En kuitenkaan tiedä, muistanko sen, mitä tapahtui vai sen, mitä haluaisin tapahtuneen. Olen kirjailija. Valehtelen ammatikseni. Joskus on vaikea lopettaa, eikö vain? Sitä näkee tarinassa aukon ja haluaa paikata sen syyllä, motiivilla, uskottavalla selityksellä.

     Ja mitä enemmän yritän pinnistää muistiani, sitä hauraammaksi tosiasiat käyvät mielessäni...”

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä (In a dark, dark wood, 2015. suom. Oona Nyström)

Otava, 363 sivua.

Nora ei ole nähnyt lapsuudenystäväänsä Clarea kymmenen vuoteen, kunnes eräänä päivänä hänen sähköpostiinsa kilahtaa kutsu juhlimaan Claren polttareita. Hetken Nora pyörittelee sormeaan Delete-näppäimellä, mutta sitten uteliaisuus vie voiton. Vaikka hän on kymmenen vuotta sitten vannonut, ettei enää milloinkaan edes vilkaise taakseen, huomaa hän lopulta vastaavansa kutsuun myöntävästi.

Talo keskellä metsää kaukana maaseudulla, puhelimen kuuluvuusalueen ulkopuolella; juuri sinne Claren polttariporukka suuntaa viikonlopuksi marraskuun puolivälissä, kun pimeä laskeutuu jo alkuillasta ja ikkunalasia hakkaava puunoksa kuulostaa koputukselta. Olohuoneen jättimäinen, koko julkisivun kokoinen ikkuna luo tunteen, että jollain oudolla tavalla he ovat lavalla esittämässä näytelmää pimeydessä odottavalle yleisölle, jota kukaan ei näe. Claren ja Noran lisäksi seurueeseen kuuluu neljä muuta ihmistä Claren menneisyydestä, kaikki jollain tapaa lukittuna lasiseen taloon, kuin eläimet häkkiinsä. Jo ennen mökille saapumista Nora on varma tehneensä virheen tulemalla paikalle.

Aivot eivät muista kaikkea oikein, ne selittävät tarinoita. Nora herää sairaalasta muistinsa menettäneenä ja yltäpäältä mustelmilla. Polttariviikonlopun aika kaikki on mennyt pieleen ja joku on kuollut. Kuka ja miksi? Mitä enemmän Nora yrittää, sitä pahemmin muistot alkavat pirstaloitua hänen mielessään. Muistaako hän sen, mitä oikeasti tapahtui, vai sen, mitä hän luulee tapahtuneen? Ja mikä pahinta, Noran sairaalahuoneen ulkopuolella päivystävä poliisi tuntuu uskovan, että murhaaja on Nora itse.

Jonkun on selvitettävä, mitä todella tapahtui - ja näyttää siltä, että se on Nora.

”Makaan selälläni ja suljen silmäni lopen uupuneena - uupuneena muistin pinnistelystä, uupuneena pelosta - ja sitten morfiinipumppu surahtaa jälleen eikä millään tunnu enää olevan merkitystä.

     Juuri kun olen nukahtamaisillani, mieleeni välähtää muistikuva seinällä roikkuvasta haulikosta. 

     Ja yhtäkkiä minä tiedän. 

     Mustelma on tullut aseen rekyylistä. Jossain vaiheessa lähimenneisyydessä olen ampunut aseella.”

Synkän metsän siimeksessä on rakentanut juonensa kaikista mahdollisista jännärikliseistä menneisyyden salaisuuksista syrjäiseen taloon, jonka lasisen seinän takana vallitsevassa pimeydessä joku tuntuu vaanivan. Yhden se on silti unohtanut: hyvän tarinan kuuluu olla myös - edes jollain tasolla - uskottava. Ruth Ware unohtaa sen jo heti kirjan alussa luodessaan päähenkilö Noran ja tarinan alkuasetelman. Kuka muka oikeasti edes lähtee maan toiselle puolelle osallistuakseen lapsuudenystävänsä polttareihin, jos ystävästä ei ole kuulunut mitään kymmeneen vuoteen ja sitä edeltävän ajan haluaisi vain unohtaa? Varsinkin, jos vaihtoehtona on jäädä mukavasti Lontooseen kirjoittamaan ja istumaan latten ja avokadoleivän ääreen johonkin kaupungin kahviloista.

Synkän metsän siimeksessä on Ruth Waren esikoisjännäri. Esikoisuus siitä valitettavasti huokuukin, vaikka tarina onnistuukin viihdyttämään sen aikaa, kun sivuja riittää. Paikoin, erityisesti dialogissa, kirja lipsuu turhan paljon chick litin puolelle, mutta toisaalta kirja onnistuu myös yllättämään. Synkän metsän siimeksessä on oikeastaan täydellinen prototyyppi kirjasta, joka sopii mökkiviikonlopun lukulistalle enemmän kuin hyvin mutta jonka toisaalta unohtaa muutamassa viikossa.

Ruth Waren suurin heikkous on tietynlainen epätasaisuus - niin kirjojen välillä kuin niiden sisälläkin. Siinä missä ihastuin ensimmäisenä lukemaani Rouva Westaway on kuollut -kirjaan ihan täysin, ovat kaikki muut lukemani waret olleet enemmän keskinkertaisia kirjoja. Jokaisessa niissäkin on ollut potentiaalinsa - lupaava alkuasetelma, kiinnostava henkilökavalkadi, yllättävä loppu, jota edes paljon dekkareita lukenut ei osaa odottaa -, mutta silti jotain on jäänyt aina puuttumaan. Toisaalta tartuin varmasti taas uuteen wareen sen seuraavan ilmestyttyä; ainakin niinä mökkiviikonloppuina tai muuten vaan erityisen laiskoina päivinä näillekin kirjoille on tilauksensa.

”Minä juoksen.
     Juoksen läpi kuun valaiseman metsän. Oksat repivät vaatteitani, ja olen kompastua lumen taivuttamiin sananjalkoihin.
     Karhunvatukkapensaat riipivät käsiäni. Hengitys raastaa kurkkua. Sattuu. Joka paikkaan.
     Mutta tämän minä osaan. Minä juoksen. Tähän minä pystyn.”